Maailman äärellä matkablogi

Syksy Espanjassa jätti minuun lukemattomia tarinoita. Olisi tarina Espanjan kummallisimmasta kylästä, kummitustalosta ja viikunapuista. Olisi tarina maurien valloittamasta kaupungista ja kattoterassista tähtitaivaan alla. Olisi tarina lumimyrskystä ja linnasta, johon Walt Disneykin hurmaantui. Ja on tämä tarina – tarina kolmesta päivästä, jotka saivat minut rakastumaan ja päättämään, että tänne minä palaan.
Sillä tämä on minun Espanjani. Espanja, josta ennen en tiennyt mitään.

Tarinan ensimmäinen päivä

On joulukuun ensimmäinen viikonloppu. Minun viimeinen viikonloppuni Espanjassa ja  syksyn viimeisen seikkailun aika. Olen saanut uusilta ystäviltäni useita matkasuosituksia. Àvila on ihana. Patones de Arriba on todella kaunis! Joko olet käynyt Salamancassa? Entäs Toledo? Valenciakin on kiva. 

Jostain syystä sana Asturias on jäänyt kummittelemaan mieleeni kaikkein voimakkaimmin. Se on putkahtanut syksyn aikana esille useammankin kerran. Sieltä oli kotoisin sen ihanan tähtitaivasterassihotellin tyttö, joka tykkäsi Apocalypticasta ja Kotiteollisuudesta. Sieltä olivat ne kuvat tyrskyisistä rannoista, jotka olivat saaneet sydämeni pamppailemaan,  ja se Espanjan kaunein kaupunkikin on kuulemma siellä, niin minulle supatettiin.

Sinne, kohti tyrskyisiä rantoja, minä perjantaina, aamuvarhaisella olen matkalla.

Madridista pääsee junalla parissa tunnissa Kastilla-Leónin pohjoisosassa sijaitsevaan Leóniin, jossa on lukemani mukaan henkeäsalpaava, romaaninen kuninkaiden pantheon ja yksi Euroopan hienoimmista tuomiokirkoista. Minulta nämä nähtävyydet jäävät näkemättä.  Sen sijaan näen Leónin rautatieaseman ja Europecarin toimiston.

Navigaattorin mukaan Leónista hotellillemme, sinne tyrskyisen meren rannalle, on matkaa 6 tuntia ja 9 minuuttia, jos emme pysähdy matkalla kertaakaan. On siis lähdettävä matkaan, jos haluamme selvitä vuorilta rannikolle ennen auringonlaskua.

Leónin erottaa Asturiasin maakunnasta Picos de Europan jylhä vuoristo. Picos de Europan kansallispuisto on suosittu erityisesti vaeltajien keskuudessa. Vuoristoon on kuitenkin mahdollista tutustua myös autoillen.

Heinäkuussa vuoristotiet ovat kuulemma hyvinkin vilkkaita, mutta nyt joulukuussa teillä on todella hiljaista. Jopa niin hiljaista, että minua alkaa hieman hirvittää, olemmeko tekemässä jotain hullua, kun nousemme kesärenkailla yhä ylemmäksi vuoristoon.  Säätiedotuskin on luvanu sadetta. Vaikka lumiset vuoret kiehtovatkin, ajelu kesärenkailla kapeita vuoristoteitä pitkin ei tunnu houkuttelevalta.

Riaño – Picos de Europa

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme on Riaño. Riañon kaupunki sijaitsee kukkulalla valtavan tekoaltaan yläpuolella. Kaupunki ei ole kummoinen, mutta kun näen vuoret, jotka heijastuvat tyynen järven pinnasta, en voi olla hymyilemättä. On kummalista, miten hiljaista täällä on. Madridin vilskeen jälkeen Riañon hiljaisuus ja raikas vuoristoilma ovat minulle paratiisi. Eikä täällä ole yhtään turistia. Itse asiassa vastaamme ei tule kuin yksi hellyydenkipeä kissa.

Riañosta jatkamme matkaa kohti pohjoista, yhä ylemmäksi, läpi metsäisten rinteiden. Kauempana siintää lumihuippuisia vuoria. Tie on mutkainen mutta onneksi hyvässä kunnossa. Ohitamme muutaman pikkukylän. Kun menen ulos jaloittelemaan ja valokuvaamaan, utelias mummo tulee jututtamaan minua. Hän puhuu niin kummallisesti, että vain vaivoin ja sieltä täältä ymmärrän, mitä hän minulle selittää. Luultavasti hän ainakin ihmettelee, miten olen eksynyt heidän pieneen kyläänsä, jonka läpi virtaa joki ja jonka talot näyttävät autioilta.

Puerto de San Glorio

Reittimme korkein kohta on Puerto de San Glorio, Cantabrian ja Kastilla-Leónin rajalla. Täältä pitäisi olla näkymät Picos de Europan ja Cordilera Cantábrican keskiselle vuorijonolle, mutta meitä on vastassa sankka sumu emmekä näe  juuri kymmentä metriä pidemmälle. Täällä on myös lunta!

Puerto de S. Glorialta laskeudumme sumuista serpentiinitietä pitkin alas laaksoon kohti Potesin pikkukaupunkia.

Potes

Potes vaikuttaa viehättävältä. Voisin hyvin kuvitella viettäväni täällä muutaman yön. Kaupungissa on aistittavissa hieman alppikylämäistä tunnelmaa. Ohitamme muutamia ravintoloita, hotelleja, hostelleja ja putiikkeja. Satunnaisia turisteja kävelee vastaan. Onpa muutama seurue istahtanut terassillekin nauttimaan pilvien välistä pilkahtavasta auringosta.

Potesista me jatkamme matkaa toiveikkaina 21 kilometrin päässä sijaitsevaan Fuente Dén kylään, sillä sieltä lähtee köysirata Mirador del Cablen näköalapaikalle, josta pitäisi olla hulppeat näköalat Picos de Europan keskiselle vuorijonolle. Fuente Déssa meitä odottaa kuitenkin pettymys: gondolihissin kuljettaja toteaa, että ylhäällä on niin sankka sumu, että sinne on turha lähteä. Joudumme palaamaan Potesiin.

Emme päässeet tällä kertaa vuorenhuipulle, mutta matkan varrella, ennen saapumista hotellille, kohtaamme vielä niin paljon kauneutta, että unohdan pettymykseni. Vastaan tulee jylhiä vuoria, jyrkkiä kalkkikivikallioita, vesiputouksia ja joki, joka mutkittelee tien rinnalla.

Cudillero

Pimeä on jo laskeutunut, kun saavumme Cudilleron kylään. Kylästä on enää kymmenisen kilometrin matka hotellillemme, pikkuruiseen Villademoron maalaiskylään. On illallisen aika. Useimmat ravintolat ovat kiinni, mutta löydämme sataman vierestä kuitenkin mukavan ravintolan, josta saamme reilun annoksen mustekalaa (pulpo a la gallegaa), kroketteja ja Asturiasin kuuluisaa siideriä. Pikku hiljaa ravintola alkaa täyttyä paikallisista, mutta meidän on aika lähteä etsimään hotelliamme.

Hotellia on melkein mahdotonta löytää pimeässä. Tuntuu että pikkuinen kylätie muuttuu vain pienemmäksi eikä varmasti voi viedä ainakaan määränpäähämme. Olemme jo melkein luovuttamassa, kun vihdoin näemme hotellin kyltin.

****

Tarinan toisena päivänä paljastuu, millainen hotelli monen mutkan takaa löytyy ja mitä tunteita Asturiasin rannikko herättää.

Seuraa Maailman äärellä -matkablogin tarinoita myös Facebookissa.