Menu

Tappoiko some-aika empatian?

Saimaa
Pikainen Facebookin selaus kertoo, että joku on matkalla Bangkokiin juomaan mojitoja, toinen suunnittelee autonhakureissua Saksaan, kolmas kyselee vinkkejä Los Angelesiin. Varsinkin matkabloggaajien kuvavirtaa seuraamalla maailmasta saattaa saada melko ruusuisen kuvan.

Eräs tuttavani kauhisteli sitä, miten ihmiset viitsivät laittaa kaiken kansan nähtäville tyhjänpäiväisiä kuvia omasta arjestaan. Minusta arjen jakamisessa somessa ei ole mitään pahaa. Minä pidän yksinkertaisista arkikuvista. Eihän elämän aina tarvitse olla niin vakavaa.

Arkikuvien jakaminen on kaiken lisäksi täysin viatonta.  Mutta kaikki, mitä somessa tapahtuu, ei suinkaan ole.

Some-maailma osaa olla julma.

Me matkabloggaajat olemme vielä melko kilttiä porukkaa. Kirjoitettuani vuoden blogia pahin, mitä olen ehtinyt näkemään, on tykkäyskiristys:  kiristetään tykkäämisten peruuttamisella, kaveruuden pois putsaamisella.

Kaikille somettajille ei kuitenkaan riitä tykkääjien keräily ja seurattavien putsailu.

Somessa myös vihataan. Ja lujaa.
Vihapuhe on yksi some-ajan rumimpia ilmiöitä.

Vääränlainen mielipide, vääränlainen kuva, väärin asetetut sanat saattavat saada aikaan valtavan ryöpyn kuraa ja lokaa.

Anonyyminä kun on helppo loukata.
Ja isossa joukossa loukata kehtaa vaikka omalla nimellään.

Saimaa
Nykypäivän somettaja ei juuri ujostele. Niiden yksinkertaisten arkikuvien ja shampanjakuvien lisäksi jopa teinit poseeraavat estoitta Instagram-kuvissa pikku bikineissään (mitä aikuiset edellä sitä…). Somessa kun on helppo jakaa iloisia päiviä ja on helppo mennä massan mukana, mutta…

Voiko somessa surra?
Tunteeko some sanaa empatia?

Facebook on vastannut empatian tarpeeseen ottamalla käyttöön uusia hymiöitä. Enää suru-uutista ei tarvitse peukuttaa: voi osoittaa empatiaa klikkaamalla surunaamaa.
Miten kätevää! :/

Oma kevääni on  ollut mustassa pilvessä tarpomista. Surusta ei ole kuitenkaan helppo puhua. Ei ainakaan somessa. Miten iloiseen kuvavirtaan kehtaisi ujuttaa oman pahanolonsa. Sehän olisi lukijoillekin kiusallista: Miten some-ystävän suruun pitäisi reagoida? Vai voiko jättää reagoimatta, olla niin kuin ei olisi huomannutkaan. Riittääkö Facebookin tarjoama ratkaisu surunaamasta?

Turvallisinta on vaieta.

Mutta kun tarpeeksi moni vaikenee surullisista ja vaikeista asioista ja tyytyy postaamaan pelkästään niitä kuohulasi kädessä vietettyjä aurinkoisia päiviä, muuttuu some sileäksi pinnaksi, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.

Kun aidoista tunteista vaietaan, ei ole ihme, että somessa sikiää suvaitsemattomuus ja viha. Anomyyni tai massan mukana kulkija tuskin pysähtyy hetkeksikään ajattelemaan, mitä hänen loukkaavat sanansa voivat saada aikaan.
Vaikka pitäisi.

Kultaisen säännön pitäisi olla somessa kaikkein tärkein sääntö.

Saimaa
Vaikka somessa olisikin tuhat kaveria, seuraajaa tai tykkääjää, voi surun sylissä tuntea olevansa yksin.

Omaa surutyötä tehdessäni olen huomannut, että parasta terapiaa on puhuminen ja kirjoittaminen ja parhaita terapeutteja ovat aidot ystävät. Siispä olen ollut kiitollinen ystävilleni (niille joille olen ylipäänsä surustani rohjennut kertomaan) kaikista viesteistä, jotka ovat yksinkertaisesti kysyneet:

Miten  sinä jaksat?
Miten sinä pärjäät?

Nämä pienet viestit ovat rohkaisseet puhumaan.

Mutta näytöltä luetut lohduttavatkaan sanat eivät voi korvata aitoa rutistusta ja pään silitystä. Tiedänkin olevani onnekas, kun vierelläni on oma rakas, jonka syliin voin käpertyä. Minun ei tarvitse surra yksin.  Suomessa asuu kuitenkin yli miljoona ihmistä yksin. Osa heistä omasta tahdostaan, mutta eivät kaikki. Kuka lohduttaa näitä yksinäisiä? Kuka rohkaisee heitä kertomaan omasta surustaan. Eivät ainakaan somen iloiset kuvavirrat. Mutta kun ystäväkään ei voi lohduttaa, jos hän ei tiedä toisen surevan.

Omaan suruun on vaan yksin liian helppo käpertyä.

Vaikka somessa on paljon turhaa, paljon ikävää ja inhottavaa, on siellä onneksi myös hyvää tahtoa ja jopa sitä kaipaamaani empatiaa. Somesta voi löytää yhteisöjä, joissa tsempataan ja kannustetaan – jopa ystävystytään. Olen itsekin saanut tänä vuonna uusia some-kavereita ja jopa oikean some-ystävän, sellaisen, jolle olen voinut puhua aidoista tunteita, myös niistä kipeistä.  Olen tältä uudelta ystävältäni saanut lohduttavia, kauniita sanoja – viisaan ja suurisydämisen ihmisen sanoja. Uskonkin, että jos somessa olisi enemmän tällaista empatiaa, some olisi varmasti parempi paikka meille kaikille.

Saimaa

<3

Kiitos Johanna empatiasta sekä innoituksesta tämän blogijutun kirjoittamiseen.
Some-ystäväni Johanna pitää muuten aivan ihanaa blogia nimeltä Out of Office. Kannattaa käydä kurkkaamassa, jos et ole vielä käynyt.

PS. Artikkelin kuvat ovat huhtikuun kuvia omilta kotikulmiltani, täältä ihanan Saimaan rannalta.
Kaunista. Eikö totta?

About Author

Hei! Olen Heidi, luontoluksusta rakastava outdoor- ja luontokuvaaja sekä matkakirjoittaja. Blogissani kirjoitan erityisesti luonto- ja patikointireissuista sekä road tripeistä Suomessa ja maailmalla.

19 Comments

  • Annika Ruohonen
    24.4.2016 at 11:31

    Asiaa Heidi. Olen itse miettinyt monesti samoja asioita. Jos haluaa kavereita niin aina pitäisi jaksaa olla iloinen ja positiivinen. Kun on raskaita asioita elämässä niin sitä ei vaan aina jaksa. Sitten on helpompi olla hiljaa. Kaikista pahinta on, kun niitä omia suruja joku alkaa vähättelemään, mikä vähintäänkin tapahtuu, jos niitä jakaa somessa. Koskaan ei tiedä mitä toinen voi joutua kestämään, on äärimmäisen julmaa tuomita.

    Reply
    • maailmanaarella
      24.4.2016 at 18:26

      Kiitos Annika.
      Todelliset ystävät kyllä ymmärtävät myös surevaa ystävää. Eihän kukaan voi oikeasti aina olla iloinen. Vähättelyyn olen joskus itsekin törmännyt. Se on hämmentävää. Toisten tuomitseminen taas typerää ja surullista.

      Reply
  • Inari
    24.4.2016 at 12:10

    Pian olen siinä pisteessä, että jätän uutiset katsomatta, niin paljon kauheita, aivan käsittämättömiä asioita tapahtuu. Ilmapiiri koto-Suomessa on muuttunut, pahimmalta tuntuu suoranaisen vihan täyttämä suvaitsemattomuus. Ja somessa se näkyy. Vaikeita asioita voi ja pitääkin tuoda julki, mutta tärkeää on miettiä, miten sen tekee.
    Surun käsittelyssä olen huomannut omalta osaltani ‘pohjalaiskertoimen’ vaikutuksen: pitää mölyt mahassaan ja tarpoa eteenpäin. Onneksi minulla on ystäviä, joita voin omilla asioillani ‘kuormittaa’. Jo tämä tieto auttaa.
    Niin ja vielä yksi asia: ‘tylsä’ arki on ihan sitä parasta tässä äärimmäisyyksien maailmassa
    <3

    Reply
    • maailmanaarella
      24.4.2016 at 18:33

      Sama on käynyt itselläkin välillä mielessä, siis jättää ne masentavat uutiset katsomatta. Somen keskusteluja en pysty ollenkaan lukemaan, kun ne aina muuttuvat, jo muutaman kommentin jälkeen, syyttelyksi ja panetteluksi. (No, ei sntään täällä matkablogeissa.) Kummalliseksi tämä maailma on mennyt. Surullista.

      Minä en itse osaa pitää mölyjä oikein mahassa, tai jos pidän, möykky kasvaa liian suureksi. Onneksi lähipiirissäni on paljon ihania empaattisia ihmisiä <3.

      Ja samaa mieltä, tylsää perusarkea tarvitaan :).

      Reply
  • Johanna @ Out of Office
    24.4.2016 at 12:29

    Ihana kirjoitus tärkeästä aiheesta <3

    Kiitos, Ystävä 🙂

    Reply
  • Outi
    24.4.2016 at 14:20

    Hyvä postaus tärkeästä aiheesta. Kiusaaminen, meidän aikuistenkin välillä täällä somessa on aivan käsittämätöntä. Itse puhun aika avoimesti kaikista elämäni jutuista, esim. kun ystävyys ei enää ollutkaan ystävyyttä, kun isäni kuoli, kun sain blogin kautta uuden ystävän, arkea ja välillä sitä juhlaakin. Kyllä täältä empatiaakin löytyy, onneksi vielä enemmän kuin niitä ikäviä kommentteja. Itse olen kokenut kiusaamista lähinnä miehestäni ja on siellä ollut lapsistanikin muutama ikävään sävyyn kirjoitettu juttu. Tuolloin laitoin kommenttien tarkastuksen päälle, en halua, että lapseni saavat näistä tietää. Ehkä sitä ei enää kuitenkaan katsele maailmaa ihan niin sinisin silmin kuin parikymppisenä.
    Kylläpä saikin tämä postaus ajatukset juoksemaan!

    Reply
    • maailmanaarella
      24.4.2016 at 18:37

      Kiitos Outi.
      Ihana, että sinä olet niin rohkea. Itse olen aika ujo someilija.
      On tosiaan käsittämätöntä tämä some-kiusaaminen. Ja miten ihmeessä joku kehtaa jopa lapsista kirjoittaa ikäviä kommentteja.
      Mutta onneksi somessa on myös empatiaa, ja mm. meidän positiivinen 40+-ryhmä <3.

      Reply
  • katja
    24.4.2016 at 18:14

    Blogien lukijoissa ja somen seuraajissa on myös paljon heitä, jotka etsivät lohtua ja kanssakulkijoita. Varmaan heitä on myös matkablogien lukijoissa, luulen?

    Silti, rehellisessä kirjoittamisessa on puolensa, kuten sanot. On löydettävä sellainen tapa kirjoittaa, joka antaa mahdollisuuden jakaa kokemuksen, tunnistaa jotain omaa – mutta säilyttää silti yksityisyyden.

    Reply
    • maailmanaarella
      24.4.2016 at 18:41

      Kiitos Katja kommentistasi! Ihan oikeassa olet. Kyllä somessa ja blogien lukijoissa sekä kirjoittajissa on paljon ihania, aitoja ihmisiä, jotka kaipaavat kanssakulkijoita. Niiden ansioista kai me bloggaajat jaksammekin kirjoittaa <3.

      Reply
  • Tiina Kervinen
    24.4.2016 at 18:59

    Ajatuksia herättävä postaus. Ja todella kauniita kuvia. <3
    Mietin näitä asioita kolmisen vuotta sitten. Sinä syksynä elämä kulki eteenpäin varjoissa, appiukon ja oman äitin hautajaisten taustalla. Perhe ja ystävät olivat korvaamattomia, mutta kyllä somen kautta tuli kauniita sanoja ja rohkaisua. Empatiaa siis on, vaikka samaan aikaan on vihapuheita.

    Reply
    • maailmanaarella
      25.4.2016 at 08:18

      Kiitos Tiina <3.
      On lohdullista kuulla, että sinäkin olet saanut somen kautta empatiaa. Kun nykyaikana netistä pursuaa niin paljon pintahöttöä, rumia sanoja ja lynkkausmeininkiä, varsinkin surun koskettamana, kaipaa jotain ihan muuta. Ystävien ja empatian lisäksi yksi parhaista lääkkeistä minulle on kyllä myös luonto. Kone kiinni ja metsään. Metsästä ja rantapoluista minä saan voimaa ja lohtua.

      Reply
  • Jael
    24.4.2016 at 23:15

    Hyvä postaus,ja paljon asiaa.Omalle osalleni ei somessa ole tullut mitään ikävää,kuin ehkä jotain lievää kerran tai pari.Tosin en kauheasti aukene blogissani,ehkä siinä syy. Sinulle toivon paljon voimia surusi keskellä,tsemppihalit.

    Reply
    • maailmanaarella
      25.4.2016 at 08:24

      Kiitos Jael.
      En minäkään henkilökohtaisesti ole saanut netissä kuraa niskaani. Matkablogini aiheet kun eivät taida (onneksi) oikein olla otollista synnyttämään raivokkaita purkauksia. Vaikka kyllä jokut matkabloggaajatkin taitavat saada osansa. En ymmärrä. Kai ihmiset sitten purkavat omaa pahaa oloaan.
      Kiitos haleista <3. Hali myös Sinulle.

      Reply
  • Rouva Sana
    25.4.2016 at 12:31

    Ihana postaus Heidi ja todella kauniita ja pohtimaan herätteleviä ajatuksia <3.

    On yhtä monta erilaista tapaa surra JA reagoida suruun kuin on surun aihettakin. Me ihmiset olemme kaikki erilaisia ja tuntuu, että se näkyy meissä erityisen hyvin surutilanteissa.

    Kun itse koin jokunen vuosi sitten elämäni ravistelevimman surutilanteen koin väistämättämäksi pakoksi, että minun on poistuttava somesta kokonaan. En halunnut kuulla enkä nähdä kenenkään somepäivityksiä, en halunut jakaa suruani enkä mitään muutakaan sillä hetkellä elämääni liittyvää kenenkään kanssa somessa, enkä halunnut kuulla mitään suruuni liittyvää somen kautta.

    Yhtä kaikki surustani huolimatta koin, että somemaailman pitää jatkaa omaa huoletonta menoaan. Ei sen kuulukaan tietää surustani. Minä surin, mutta some ei.

    Olin pois Facesta ja muista kanavista monta kuukautta. Nojauduin surussani läheisiini ja ystäviini kasvokkain. Heitä onneksi oli. Paljon.

    Tämä kaikki johtuu varmasti siitä, että koen sosiaalisen median lähtökohtaiseksi positiivisten, elämänmyönteisten ja iloisten asioiden jakamiskanavaksi. Tiedän, että kenenkään arki ei ole juhlaa ja ruusuilla tanssimista, varsinkaan koko ajan, mutta somessa nautin kaikesta kauniista. Suruni aihe ei kuulunut siihen ympäristöön – eikä ole missään vaihessa myöhemminkään kuulunut. En ole halunnut sitä jakaa somen eri kanavissa.

    Yhtä kaikki someen kuuluu minusta myös tietynlainen homogeenisuus ja persoonattomuus (tai vastaavasti sen kautta esitetään sitten ihan jotain muuta). Somen kautta on (vihapuheita lukuunottamatta) juuri vaikea näyttää aitoja, syvimpiä tuntoja. Kaikki on "ihan kiva"- tai "ai kamala"- osastoa ilman että aito persoona ja hänen sanansa välittyvät niiden takaa.

    Erityisesti surun kohdalla tämä vielä korostuu. Surevalle tärkeintä usein on, että toinen olisi vain läsnä, ilman suuria sanoja. Tätä tunnetta on vaikea välittää somen välityksellä.

    Mutta jokainen jakaa oman henkilökohtaisen surunsa somen kautta miten parhaaksi kokee. Monestakin syystä. Parhaimmillaan somen kautta saadut lohduttavat kauniit sanat auttavat surussa. Pahimmillaan some ruokkii surua entistä enemmän. Jokainen tekee surussaan somen osalta omat valintansa.

    Voimia, halauksia ja lämpimiä sydämiä <3! Olet ajatuksissani!

    Reply
    • maailmanaarella
      25.4.2016 at 13:04

      Kiitos Rouva Sana viisaista sanoistasi.
      Surun hetkellä aidot kohtaamiset ja aidot ystävät ja aito olkapää ovat todella korvaamattomia. Onneksi meillä on niitä tukena, mutta kun kaikilla ei ole. Mietin miten yksinäinen ihminen voi löytää lohtua ja tukea surussa, miten uskaltaa puhua surusta ja pahasta olosta puolitutuille. Voiko somesta löytää tukea.

      Näinhän se juuri on, että ei surija kaipaa suuria sanoja ja viisauksia. Vain pienen eleen, että on valmis kuuntelemaan ja tarjoamaan olkapäätä ja ojentamaan nenäliinan. Pieniä kauniita lohduttavia eleitä. Sellaista aitoa välillä kaipaan someenkin enemmän. Ja onhan sitä täälläkin. Aitoja ihania ihmisiä, jotka kirjoittavat aidoista asioista. (Ei tarvitse kuin mennä vaikka Rouva Sanan blogiin – ihana aito blogi!) Eihän sitä tarvitse syvimpiä surujaan tietenkään tuntemattomille jakaa, mutta ei haittaa, vaikka kaikki ei olekaan aina ruusunpunaisen filtterin läpi suodatettua. Elämä kun on paljon enemmän kuin sitä “ihan kivaa”, “huikeeta” ja “voi kamala” -osastoa.

      Kiitos, rutistus ja <3

      Reply

Leave a Reply