Maailman äärellä matkablogi

Olen vihdoin perillä – ensirakkauteni luona – monen sivupolun (ja monen tunnin matkustamisen) jälkeen.
Lasissa kuplii papan viini ja maman paprikafetapiirakka maistuu niin taivaallisen suloiselta, että minun tekisi mieli itkeä.

On kuin olisi tullut kotiin.
Maman ja Papan luokse.

Vielä viisi tuntia sitten istuin Ateenan lentokentällä. Taivas oli harmaa ja  sade rummutti ikkunoita.  Naxos on kuin toinen maailma: koko kaupunki kylpee valossa ja meri hohtaa timantteja. Valonsäteet kimpoilevat niin, että on pakko siristää – ihan niin kuin Suomessa keväthangilla.

Koko kevään mittaisen karusellin jälkeen tämä kiireetön hetki, kun tuuli sotkee kampauksen ja huulilla maistuu meren suola ja papan helmeilevä viini, tuntuu melkein liian hyvältä.

On pakko myöntää, että minua vähän pelotti. Entä jos kävisi niin, että muistikuvani olisivat tehneet kepposia. Ehkä talot eivät olisikaan täällä niin hohtavan valkoisia, meri niin syvän turkoosi tai talojen seinustoilla kiemurtelevat kukat niin hehkuvan purppuraisia. Ehkä meri ei tuoksuisikaan niin kiihkeältä eikä kreikkalaisensalaatin kepeä maku saisikaan minua niin tyytyväiseksi. Ehkä huomaisin ajan muuttaneen positiivit komparatiiveiksi ja komparatiivit superlatiiveiksi.

Ehkä edessä olisikin pettymys, niin kuin usein on.

Mutta kun saavun hotelli Grottaan, tiedän että olen pelännyt turhaan.

Naxos ja Naksosin kaupunki

Naxosin saari Egeanmerellä on Kreikan Kykladien saarista suurin. Saarella asuu noin 18 000 asukasta, joista noin 5000 asuu pääkaupungissa Naksosissa. Naksosin kaupunki on rakennettu kukkulalle, venetsialaisen linnoituksen ympärille. Vanhan kaupungin sokkeloiset kujat oikein kutsuvat päämäärättömään samoiluun.

Näin kesäkuun alussa kaupungissa on vielä hiljaista. Paljon hiljaisempaa kuin olen kuvitellut. Turisteja tuntuu olevan vain kourallinen, ja nekin harvat viihtyvät satamakadulla, meren äärellä. Vanhan kaupungin kapeilla kujilla tulee vastaan vain muutama kreikkalaismummo, joille ujosti hymyillen sanon kalimera,  sekä kissoja. Niitä on melkein jokaisen nurkan takana. On täällä niitä kaipaamiani bougainvilleoitakin, vaikka välillä jo epäilin, että ehkä ne kuuluivatkin vain Italiaan – erityisesti Positanoon ja Caprille, kauneuden huipentumiin, joissa edelliskesänä huokailin ihastuksesta.

Kreikan kauneus on Italiaan verrattuna paljon karumpaa ja hienostelemattomampaa. Tällainen rouhea kauneus sopii minulle. Ei haittaa, vaikka hiukset olisivat tuulen sekoittamat ja päällä olisi matkalaukussa ryttyyntynyt kesämekko. Se ikään kuin kuuluu asiaan. Itse asiassa ne bougainvilleatkin ovat tänne melkein jo liian koreita. Nappaan mieluummin kuvan viinirypäleistä, jotka hohtavassa auringossa pikku hiljaa pullistuvat mehevän pulleiksi.

Illan valossa

Päivän kääntyessä illaksi silmät viiruiksi pakottanut valo muuttuu lämpöisen armeliaaksi. Kaupungin terävät ääriviivat pehmenevät ja laskeva aurinko saa taivaan leiskumaan.

Maisemaonnellisen on helppo olla onnellinen.
(Johanna, olen näköjään todellakin ominut sanasi… .)

Edellisestä Kreikan-matkastani on kulunut jo lähes 10 vuotta, siitä hetkestä, kun rakkauteni Kreikkaan alkoi, taas melkein 30. Vaikka näiden vuosien aikana elämääni onkin tullut muita rakkauksia, isompia ja pienempiä sivupolkuja, tiedän nyt, jo tämän pienen kohtaamisen jälkeen, että Kreikka ansaitsee kaikki superlatiivit – ei ehkä niitä kaikkein koreilevimpia, mutta ne konstailemattomat ja kotoisat  – sellaiset kuin maman herkullinen paprikafetapiirakka ja papan lempeä viini.

❤

Lisää Kreikka-kuviani voit katsella Instagramistani, josta löydät minut nimellä @heidimaailmanaarella.
Pieniä matkatarinoitani Kreikasta ja muualtakin maailmasta voit taas seurata blogini Facebookissa.