Menu

Kolin taikaa

Updated 31.1.2020

Kolin kätköissä on piilossa metsä, joka tuo mieleeni yhden lapsuuteni rakkaimmista saduista – tarinan taikametsästä.

Mystisen kauniin Kolin tarinan alun voisi sijoittaa noin kahden miljardin vuoden päähän, jolloin mannerlaatat työntyivät vastakkain ja synnyttivät Karelidien vuorijonon.  Vaikka jääkausi ja aika ovat silottaneet vuoret vaaroiksi, on näky Kolin korkeimmilta huipuilta edelleen majesteetillisen komea.

Ei siis ole ihme, että Kolin vaaroilta avautuvaan kansallismaisemaan ihastui myös kuvataiteilija Eero Järnefelt jo ensimmäisellä Kolin vierailullaan vuonna 1892. Eikä hän suinkaan ole ainoa, jota tämä kansallismaisema on kiehtonut ja inspiroinut. Kun olen tullut Kolin maisemiin, kuljenkin sellaisten suurten mestareiden kuin Eero Järnefeltin, Juhani Ahon, Pekka Halosen ja Jean Sibeliuksen jalanjäljillä.

Vaikka kaikkein kuvatuimpia Kolin kansallispuistossa ovat näkymät vaarojen huipuilta, kuuluu Kolin taikaan paljon muutakin kuin silokallioita ja hulppeita vaaramaisemia.

Kolin kätköissä piilottelee nimittäin metsä, joka tuo mieleeni yhden lapsuuteni rakkaimmista saduista

– tarinan taikametsästä.

Koli

Metsässä on kummallisen hiljaista.
Tuntuu kuin tuulikin olisi tänään hiljentynyt kuuntelemaan metsän tarinaa.
Harpon eteenpäin kiemurtelevaa polkua, joka vie läpi vanhan kuusikon. Välillä pysähdyn kuvaamaan luonnon pieniä ihmeitä.
Yöllä satanut syksyn ensilumi on sulanut lätäköiksi polun pintaan ja maa höyryää kosteutta. Havupuiden neulasilla helmeilevät vesipisarat – kuin luonnon omat helmet.

Olen keskellä lapsuuteni satua. Taikametsässä, jossa voisi kuvitella näkevänsä mennikäisen kurkistavan kuusen takaa.

Mennikäisen sijaan näen jäniksen, ihan vitivalkean.

Koli

Koli

En voi uskoa, että kaikki tämä kauneus on tänään yksin minun. Muut matkailijat ovat jääneet Kolin huipuille tai ehkä he ovat vielä peiton alla, lämpimässä.
Minä jatkan harppomista kohti Mäkränahoa.
Ja nautin!
Voiko olla parempaa kuin aamu metsässä, joka on kietoutunut sumuverhoon ja tuoksuu neulasilta ja sammalilta.

Koli

Koli

Koli

Kolmisen kilometrin päässä Ukko-Kolilta, havumetsäkaistaleen takana, sijaitsee Mäkränaho.  Mäkränaholle perustettiin noin 150 vuotta sitten torppa. Silloin metsä muuttui kaskiviljelmiksi, niityiksi, ahoiksi ja metsälaitumiksi.

Kesäisin Mäkränahon vihreys ja kukkaloista on kuulemma ylitsepursuavan rehevää. Nyt viimeisetkin syksyn värit ovat varisseet maahan ja koivujen oksat kurottelevat alastomina kohti taivaita.
Vaikka maisema odottaa lumipeittoa ja talviunta, on se silti kaunis. Mystisen kaunis.
Tunnen olevani Liisa Ihmemaassa.

Koli

Koli

Mäkränaholta me jatkamme kohti Tarhapuroa. Pikku hiljaa kuulen jo kosken kuminan.  Sinne me äänen perässä suunnistamme.

Taas maisema muuttuu. Syksyiset okran värit vaihtuvat lukemattomiin vihreän eri sävyihin.

Koli

Koli

Pitkospuut kuljettavat yli kostean sammalmaton, joka näyttää niin pehmoisen kutsuvalta, että melkein tekisi mieleni poteroitua sammalten sekaan makaamaan. En kuitenkaan toteuta lapsellista mielitekoani: kostean maan sammalet ja saniaiset ovat herkkiä kulumiselle, joten retkeilijän on syytä pysytellä visusti polulla!

Matkalla kohti pauhuavaa Tarhapuroa mieheni innostuu pitämään minulle sammalluennon:
Suomessa on 882 sammallajia, hän kertoo ja osoittaa sitten eri sammalia. Nimet eivät jää millään päähäni, mutta opin kuin opinkin  tunnistamaan tavallisimmista sammalista kolme: korpirahkasammalen, metsäkerrossammalen ja seinäsammalen.
Alku se on tämäkin.

Koli

Tällä kertaa kosken kumu (tai koski kylläkin osoittautuu vesiputoukseksi) on komeampi kuin itse vesiryöppy, ja kamera saakin jäädä turvallisesti reppuun, kun me liukastelemme märillä kivillä.

Tarhapurolta matkamme jatkuu. Polku viettää alas kohti rantaa.

Koli

Ei uimaan tänään – ei ainakaan järveen.
Jatketaan siis kohti Kolin rinteitä, joista ensimmäiset rohkeat talvituristit viilettivät alas jo 1930-luvulla.
Ylöspäin mennessä askel alkaa painaa ja tuntuu, että sydän ottaa muutaman ylimääräisen. Taivastelen niitä, jotka tulevat tänne Vaarojen Maratonille.

Mitä ylemmäksi kipuamme, sitä sumuisemmaksi käy maisema. On turha toivoa, että tänään Ukko-Kolilta pääsisi ihailemaan Järnefeltin ikuistamaa Suomi-maisemaa.
Jatkamme kuitenkin sinnikkäästi kohti vaaroja.

Koli

Vaaran laella maisema muuttuu kuin taikaiskusta.
Täällä korkealla on melkein talvi.

Koli

Koli

Ajatus siitä, että jalkojen alla on yli kaksi miljardia vuotta vanha kvartsiitti, on melkein huimaava. Mutta nyt ei passaa huimata, ollaanhan Kolin korkeimmalla kohdalla, Ukko-Kolilla, joka on 347 metriä meren pinnan yläpuolella.

Koli

Huippujen kierros vie Ukko-Kolilta Akka-Kolille ja sieltä edelleen Paha-Kolille.

Koli

Koli

Pielisen ulappa on kietoutunut tänään sumuvaippaan eikä Paha-Kolilta näy kuin keveän lumipeitteen koristamia kuusen latvoja.

Metsäonnellisen on silti helppo olla onnellinen. Olenhan saanut päivän aikana roppakaupalla luontoelämyksiä, joita vaalin mielessäni vielä pitkään.

Pohjois-Karjalan Koli on vakuuttanut minut taikametsällään ja sumuisilla vaaramaisemillaan niin, että suunnittelen palaavani tänne viimeistään talvella, kun tykkylumet koristavat kuusten latvoja.

Jos mitkä, niin juuri nämä Kolin metsät ja vaarat ovat sitä parasta suomalaista luontoluksusta!
Tällaisessa maisemassa minun on hyvä olla.

Matkaterveisin Heidi❤

PS. Ehkä kaikkein kaunein Koli-valokuva,  jonka olen koskaan nähnyt, on Kaukokaipuu-blogin Nellin auringonnousun aikaan ottama kuva tästä Karelidien Mustarinnasta. Oi että se on hieno!


Matka- ja tunnelmakuvia sekä pieniä matkatarinoitani pääset seuraamaan blogini lisäksi Facebookissani.
Käy kurkkaamassa myös Instagramiani, jonne tallentuvat ne kuvistani kauneimmat.
Maailman äärellä -matkablogini on myös Twitterissä.
Tervetuloa mukaan matkoilleni.

Copyright © 2016 Maailman äärellä – Heidi Lehtosaari. All rights reserved.

About Author

Hei! Olen Heidi, luontoluksusta rakastava outdoor- ja luontokuvaaja sekä matkakirjoittaja. Blogissani kirjoitan erityisesti luonto- ja patikointireissuista sekä road tripeistä Suomessa ja maailmalla.

12 Comments

  • Outi
    5.11.2016 at 13:32

    Upeita kuvia. Kiva nähdä välillä näitä metsäkuviakin, kuten sanoot, yleensä kuvat ovat ylhäältä napsittuja maisemakuvia. Selvä taikametsä kuvissa näkyy <3
    Ihanaa viikonloppua!

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      5.11.2016 at 18:15

      Kiitos Outi!
      Kolin metsä oli kyllä upea kokemus. Eikä muuten metsäretken jälkeen Kolin Spa kuohuviini- ja hoitokiuluineenkaan ollut hullumpi. Voin siis suositella Kolia lämpimästi ulkoiluun, haltioitumiseen ja hemmotteluun <3.
      Ihanaa viikonloppua myös Sinulle!

      Reply
  • Annika Ruohonen
    5.11.2016 at 19:29

    Sumu on monesti niin kaunista. Ja metsän tuoksu parasta. <3

    Reply
  • Maailman äärellä / Heidi
    5.11.2016 at 19:34

    Sumuinen metsä oli kyllä niin ihana. Ihan mahtava reissu! Talvella uudestaan Kolia kuvaamaan ❤️.

    Reply
  • Milla
    6.11.2016 at 11:47

    Aivan upeita kuvia! Näitä katsellessa ei voi olla miettimättä, että miksi sitä ei matkusta Suomessa enemmän?! Metsä on parasta mitä tällä maalla on tarjota, vaikka se olisi vain pieni lähimetsä täällä pääkaupunkiseudulla. <3

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      6.11.2016 at 12:34

      Kiitos paljon Milla! Juuri eilen miehelleni ehdottelin, että mitä jos ryhdyttäisiin kiertämään Suomen kansallispuistoja. Metsiä tulee kyllä omilla kulmilla koluttua ihan reippaasti. Tänäänkin ensimmäiset metsäretket jo tehty. Oma kesämökki on niin lähellä kotia, ja kotikin kyllä melkein metsässä, joten metsään pääsen onnekseni päivittäin. Metsäretket ovatkin minulle ihan parasta terapiaa arjen kiireiden keskellä.
      Metsäluonto on parhautta Suomessa <3.

      Reply
  • Johanna @ Out of Office
    7.11.2016 at 10:59

    Tuo sumuisen, hämärän myöhäissyksyn päivän valo on kyllä aivan omanlaistaan <3

    Kuviasi katsellessani tunnen keuhkoissani raikkaan, kylmän, kostean – ja puhtaan ilman. Lopun lumikuvat tuovat mieleeni viime vuoden syysloman kiipeilyretkemme Sveitsin Titlikselle. Sielläkin oli alkuun hämärää ja pilvistä, mutta onneksi sitten myöhemmin kolmen kilometrin korkeudessa sää selkeni ja lopulta aurinkokin paistoi. 🙂

    Ehdotin miehelleni tuota kaikkien Suomen kansallispuistojen kiertämistä, mutta valitettavasti idea ei saanut oikein tulta alleen. – Tosin, onnekseni juuri eilen, hän ehdotti että meidän pitäisi lähteä käymään Kolilla… Viime retkestäni onkin aikaa.

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      7.11.2016 at 11:13

      Kiitos Johanna! <3
      Sumuinen Koli oli todella lumoava! Ja saatiin painella menemään ihan rauhassa, kun muut varmaan säikähtivät ikkunasta niin surkealta näyttävää keliä :).
      Minun edellisestä Kolin vierailusta olikin vierähtänyt jo 12 vuotta. Ja nyt ihmettelen miksi, sillä Kolille meiltä ajaa parissa tunnissa. Puhuttiin jo miehen kanssa, että talvella voisimme vaikka päiväsiltään siellä käydä. Hän lautailemassa ja minä tarpomassa hangessa ja kuvaamassa.
      Saa nähdä, selvitäänkö mekään oikeasti niitä kaikkia kansallispuistoja kiertämään, mutta ajatus ainakin kiehtoo.

      Reply
  • Rouva Sana
    10.11.2016 at 08:58

    Maailmankaikkeus on aika ajoin erikoisen mystinen. On pakko kertoa sinulle eräs tarina.

    En ole omistanut keskiselle Uudellemaalle koskaan minkäänlaisia siteitä, mutta niin se elämä aikanaan heitti minut perheen perustamisvaiheessa tänne. Nyt seutu on kotimme.

    Pian muuton jälkeen (siis jo parisenkymmentä vuotta sitten) kävin ensimmäisen kerran Kolilla. Se oli jysäyttävä, veret seisauttava kokemus. Ihan kuin olisin tullut kotiin. Siis vaikka en omista sinne sen enempää kuin tännekään mitään siteitä. Mietin, mistä se johtui.

    Ja sitten yhtäkkiä tajusin: asumme Jean Sibeliuksen, Eero Järnefeltin ja Juhani Ahon naapurissa, ja Pekka Halosen “ateljeetorppaankin” on vain kivenheitto.

    Ehkä kaikilla asioilla on sittenkin merkityksensä. Koli (eikä keskinen Uusimaa) ei lähde enää koskaan minusta <3.

    Poluista ja tunnelmakuvista tuli niin nostalginen ja muistorikas olo. Tunnistan kuviesi paikat :). Mutta tuo syksyinen (ja talvinen) Koli on vielä kokematta.

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      10.11.2016 at 10:05

      Oi miten ihana kommentti! Kiitos Rouva Sana että jaoit tämän tarinasi <3.
      Mielenkiintoista, miten se elämä meitä joskus kuljettaa ja miten jotkin paikat saavat erityisen paikan sydämessämme. Ja sinä asutkin siellä upeassa naapurustossa! MInun pitäisisikin tehdä sellainen luonto- ja kulttuurimatka vaikka jo ensi kesänä Tuusulajärvelle. Kummipoikanikin asuu siellä, joten majoituskaan ei olisi ongelma.

      Tämä Kolin reissu oli minulle nostalgiamatka, sillä tänne teimme 12 vuotta sitten ihka ensimmäisen yhteisen reissun mieheni kanssa. Silloinkin oli lokakuun loppu, hetki ennen talvea. Ihana paikka, jonne varmasti vielä palaan.

      Reply
  • Leo
    8.1.2017 at 11:59

    Samanlaisia tuntoja samoilla metsäpoluilla 2015 kesällä. Upeita luontoelämyksiä kuusien kätköissä missä jo edesmenneen Erkki Lemisen sanoin “kukka saarnaa ja lintu on liturgina”.

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      8.1.2017 at 12:04

      Meillä on Suomessa upeita luontoaarteita. Suunnittelin jo, että jonain kauniina aamuna (tai aamuyönä), lähden metsästämään Kolin auringonnousua. Eihän sinne täältä Savonlinnasta aja kuin pari tuntia. Tykkylumipuita olisi upea päästä kuvaamaan.

      Reply

Leave a Reply