Menu

Satumetsä ja Madeiran hullut lehmät

Updated 12.12.2021
Madeira

En olisi koskaan arvannut, että kokisin lomani pelottavimmat hetket täällä Madeiran luoteiskulmalla, Fanalin kauniilla patikkapolulla, joka kulkee läpi satumaisen kauniin metsän.

En olisi arvannut, että kepeän ja aurinkoisen aamun jälkeen joutuisin piilottelemaan kanarianviherlaakeripuun takana sydän kauhusta takoen.

Madeira

Jo lyhyen ajomatkan jälkeen rannikolta sisämaahan päin olemme joutuneet hyvästelemään kesän ja pukemaan päälle sateenpitävää. Aurinko on vaihtunut harmaiksi valuviksi pilviksi ja jokaisella näköalapaikalla vastassa on ollut pelkkä vaalea sumuseinä.

Oikeastaan tämä ei tule enää lainkaan yllätyksenä. Tällaista täällä Madeiralla on ollut lähes joka päivä nyt maaliskuun alussa. Enkä minä aurinkoa totta puhuen tämän päivän patikkareissulla kaipaakaan, sillä olen tullut kuvaamaan sumuista satumetsää.

Mutta sumuisen metsän lisäksi saan muutakin.
Jotain mitä en totta vie haluaisi.

Madeira

Fanal – Fio – helppo patikkareitti läpi niittyjen ja sumuisen laakeripuumetsän (noin 1,5 tuntia)

Fanalin reitti lähtee metsänvartijan talon luota, missä pahkuraiset kanarianviherlaakeripuut ylpeinä hallitsevat maisemaa.

Opaskirjasta ja kartasta huolimatta me onnistumme jo heti alkumatkasta kävelemään jotenkin harhaan. Keskityn niin kuvaamaan niityllä laiduntavia lehmiä, että reittiselostus taitaa jäädä lukematta. Eikä polkukaan oikein meinaa erottua. Edessäpäin taivaltaa vanhempi pariskunta, joten viiton miehelleni, että mennään sinne.

Lähdemme siis vahingossa kulkemaan reittiä väärin päin ja sitten ihmettelemme, miten opaskirjan reittiselostus ei vastaa lainkaan maisemaa.

Kuljetaan läpi niittyjen ja välillä pitkin ruohikkoista metsäautotietä.

Madeira

Pitäisi täällä olla komeita maisemiakin: opaskirjan mukaan jopa useampikin näköalapaikka, mutta tänään maisema verhoutuu usvaan ja oppaan lupaamat komeat näköalat Ribeira do Seixalin laaksoon ja Madeiran pohjoisrannikolle jäävät näkemättä. Mutta ei minua harmita, sillä komeiden maisemien sijaan me pääsemme ihailemaan tätä satumaisen kaunista laakeripuumetsää.

Juuri tämän takia olen halunnut tulla tänne Fanalin siniseksi (eli helpoksi) merkitylle patikkapolulle.

Opaskirjasta olen sitä paitsi lukenut, että Madeira eli Puusaari (port. sana madeira tarkoittaa siis puuta) on ollut vuodesta 1999 Unescon maailmanperintökohteiden listalla juuri näiden laakeripuumetsien ansiosta. En siis tietenkään voi jättää välistä tutustumista madeiralaiseen metsään.

Ja onneksi en! Laakeripuumetsä on nimittäin paljon enemmän kuin pelkkä metsä. Se on todellinen elämys.

Madeira

Ilma on kostea ja tuoksuu sammalelta. Askel hidastuu ja aistit valpastuvat. Olen tullut taikametsään, missä sammalen verhoamat laakeripuuvanhukset kurottelet partajäkälää kasvavia oksiaan kohti valoa. Tuntuu kuin olisin hypännyt keskelle lapsuuteni lempisatukirjaa.

Vedän keuhkot täyteen tätä luomoavaa metsää. Ja nappaan muutaman kuvamuiston lisää.

Madeira
Madeira
Madeira

Polku läpi metsän tuntuu loppuvan ihan liian pian. Haluaisin pitkittää tätä kohtaamista, hidastaa askelta vielä entisestään.
Mutta etujoukot eivät malta odottaa.

Madeira

On siis aika hyvästellä satumetsä.

Madeira

Satumetsän jälkeen tulemme taas niitylle, ja siellä odottavat meitä lehmät.
Rauhallisina, satunnaisista retkeilijöistä välittämättä.
Tai niin minä kuvittelen.

Madeira

Etujoukon edetessä minä vielä kuvaan.
Aavistamatta edessä olevaa vaaraa.

Ensin hyppää jaloilleen nuori vasikka. “Katsoo minua uteliaana”, minä kuvittelen. Jälkikäteen tulkitsen kuitenkin tämän katseen toisin.

Alkaa mylvintä. Ensin yksi, sitten toinen, ja kohta jo koko lauma. Miten niitä lehmiä ja sarvipäitä onkin yhtäkkiä niin monta. Reilut parikymmentä. Mistä ne siihen sumun seasta ehtivät. Kaikki jo jaloillaan.
Ja ne huutavat kuorossa.

Madeira

Siinä vaiheessa kamera saa jäädä. En oikein tiedä mitä tekisin. Juoksisinko vai hiipisin. Teen kai jotain siltä väliltä. Sydän takoo rinnassa. Ja lauma sarvipäitä on jo perässä. Ne kiihdyttävät askelta. Minunkin on pakko.
Mies on jo laakeripuun takana. Sinne minäkin pyrin.

Pysähdymme hetkeksi. Vedän henkeä. Jalat tärisevät.

“Mitä ihmettä nyt?” Lopulta päätetään uskaltautua jatkamaan matkaa. Mutta niin tekee laumakin. Mylvintä vaan yltyy. Äkkiä seuraavan puun taakse. Nyt pelottaa jo kunnolla.

Lehmät ovat todella tulleet hulluiksi!

Osa niistä ei taida tajuta, miksi edes mylvii tai juoksee. Onneksi, sillä lehmistä edes ne jatkavat matkaa ja jättävät meidät rauhaan. Osa on kuitenkin ottanut meidät silmätikuiksi. Ne seuraavat herkeämättä perässä.

Valokuvaaja minussa nostaa pelosta huolimatta kameran esiin. Yksi sarvipää tulee jo katsomaan puun taakse. Eikä se suinkaan näytä herttaiselta. Toinen mulkoilee kauempaa.

Minä pidätän hengitystä. En osaa muutakaan.

Madeira

Hetken päästä lehmien mielenkiinto meitä kohtaan onneksi lopahtaa, ja ne jatkavat mylvien matkaansa – sekopäisesti ravaten.

Madeira
Madeira

Huokaisen varovasti ja kädet täristen otan vielä muutaman kuvan hulluista maderalaisista lehmistä.

Madeira

Sitten koko hullu lehmälauma onkin jo kadonnut.
On taas hiljaista ja rauhallista.

Madeira


Kun istumme turvallisesti autossa, näemme taas nämä sekopäiset. Nyt ne ovat vallanneet parkkipaikan. Yksi sarvipää ei selvästi tykkää autoista. Onneksi se ei ole meidän auto.

Jos sinä päätät, hulluista lehmistä huolimatta, uskaltautua tänne Fanalin reitille ihailemaan satumaisen kaunista taikametsää, kannattaa pitää mielessä, etteivät nämä lehmät olekaan ihan niin herttaisia, miltä ensi silmäyksellä saattaisi näyttää…

Reissuterveisin Heidi ♥

Pssst. Tiesitkö, että inspiroivia patikkatarinoita ympäri maailmaa pääset nyt lukemaan kätevästi Facebookiin perustamastamme ryhmästä Päiväpatikoijat maailmalla. Meitä maisemaonnellisia luontomatkaajia on siellä jo lähes 2000! Tule sinäkin  ihanaan ryhmäämme inspiroitumaan, jakamaan inspiraatiota ja kyselemään vinkkejä.


Matka- ja tunnelmakuvia sekä pieniä matkatarinoitani pääset seuraamaan blogini lisäksi Facebookissani.
Käy kurkkaamassa myös Instagramiani, jonne tallentuvat ne kuvistani kauneimmat.
Blogiani pystyt nyt näppärästi seuraamaan Blogit.fi-sivuston kautta.
Maailman äärellä -matkablogini on myös Twitterissä.
Tervetuloa mukaan matkoilleni.

Copyright © 2017 Maailman äärellä – Heidi Lehtosaari. All rights reserved.

About Author

Hei! Olen Heidi, luontoluksusta rakastava outdoor- ja luontokuvaaja sekä matkakirjoittaja. Blogissani kirjoitan erityisesti luonto- ja patikointireissuista sekä road tripeistä Suomessa ja maailmalla.

33 Comments

  • Lumikallion Outi
    23.4.2017 at 09:41

    Upea metsä! Mikä ihme niitä lehmiä vaivasi, ehkä joku keväinen villitys päällä… No joka tapauksessa, varmasti pelottava tilanne.

    Reply
  • Maailman äärellä / Heidi
    23.4.2017 at 09:47

    Metsä oli todella satumainen kokemus, mutta ne lehmät. Voi kamalaa… jatkossa taidan kiertää kauempaa…

    Reply
  • Milla - Pingviinimatkat
    23.4.2017 at 11:14

    Hulluista lehmistä huolimatta olihan upea metsä! Todellakin satumetsä ja ihanasti olet saanut sen kameralle taltioitua. En kyllä haluaisi juosta karkuun noita sarvipäitä. Juoksevat takuulla kovempaa kuin minä ja siitä ei viitsi ottaa mittaa kumman pää on kovempi 😀

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      23.4.2017 at 11:18

      Kiitos Milla, luojan kiitos siellä niityllä oli muutamia puita, joiden taakse paeta, muuten olisi todella saattanut käydä huonosti. Kovempaa ne todella pinttelivät kuin minä kun vauhtiin pääsivät! Mutta metsä oli kaunis ❤️.

      Reply
  • Outi
    23.4.2017 at 11:36

    Apua mikä lehmäkokemus. Olen luullut, että lehmät ovat leppoisia eläimiä, jos niitä ei säikytä, luulin näköjään väärin.
    Metsä kuvat ovat kuin sadusta, aivan ihania!

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      23.4.2017 at 13:48

      No niin minäkin luulin. Ehkä sitten ajattelivat että nyt saa riittää toi turistin kuvaustouhu. Onneksi selvittiin kuitenkin säikähdyksellä. Ja metsä oli niin lumoava, että ehkä oli kuitenkin kaiken tämän jännityksen arvoinen reissu :).

      Reply
  • Johanna @ Out of Office
    23.4.2017 at 14:52

    Hui miten hiuksia nostattava kokemus! Taisi tuo jälkimmäinen lauma olla jotain hepsankeikkahiehoja, nuoria vasikoimattomia lehmänalkuja. Muistan kuinka Englannissa monet patikkareitit veivät läpi laidunmaiden. Isoutareiset lypsävät olivat yleensä raukean ystävällisiä ja välinpitämättömiä siellä – kuten muuten aina Sveitsissäkin on ollut – mutta nuoret hiehot ja sonninalut – arvaamattomia ja erittäin silmälläpidettäviä 😉

    Mutta luonto tarjoilee aina parhaat elämykset. Pieni sykkeennostatus silloin tällöin on kuin rusina elämän pullassa. Muikea stoori jota on kiva sitten keinutuolissa muistella <3

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      24.4.2017 at 11:00

      Ihan totta, suurin osa näistä laiduntavista oli tosiaan nuoria hiehoja ja sonninalkuja, hurjia sellaisia. Ensi kerralla osaan olla varovaisempi. Mutta jäipähän tosiaan stoori kiikkustuoliin muisteltavaksi. Mutta reitti läpi satumetsän oli kokemus, josta sain taas pitkäksi aikaa energiaa. Voi että luonto osaakin olla kaunis. Ja metsä <3.

      Reply
      • Johanna @ Out of Office
        24.4.2017 at 12:24

        Noissa kuvissa on juuri sellainen ihana, usvainen unenomainen tunnelma jollaista kaipasin Gomeran laakeripuumetsässä. Kuuma auringonpaiste ei näytä ollenkaan yhtä hyvältä. Mutta ehkä se patikointi oli kuitenkin poikien mielestä mukavampaa kuivalla säällä 🙂

        Reply
  • Inari
    23.4.2017 at 15:06

    Englannnin kielessä on huudahdus ‘Holy cow!’ (tästä on toki muitakin versioita). Mitään erityisen pyhää ei tässä hyökkäyksessä tuntunut olevan:) mutta joukkovoima näyttää lehmilläkin pätevän: joukossa hulluus tiivistyy.
    Minulla portugalin sanasta ‘madeira’ tulee aina viini mieleen (kuinkas muutenkaan:) On siis suomeksi ‘puu’, aina oppii jotain uutta 🙂

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      24.4.2017 at 11:02

      Todellakin tässä joukossa tyhmyys tiivistyi. Säntäilivät päättömästi ja selvästi osa vain “koska muutkin” tajuamatta lainkaan, miksi tässä nyt säntäillään. Minäkin vasta vähän ennen reissua tämän kielihavainnon oivalsin, olisi toki pitänyt espanjan kielen sanasta madera se jo aikaisemmin hoksata.

      Reply
  • Menninkäinen
    23.4.2017 at 16:42

    Jos ne olikin mieslehmiä… Hui kamala.

    Mutta nuo metsäkuvat; ihan kuin jostain fantasiakirjan kuvituksesta. Kohta jonkun puun takaa loikkaa velho tai maahinen tai joku muu satumöttiäinen…

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      24.4.2017 at 11:04

      Joo, kyllä ne osa oli nuoria uroita, halusivat viissiin näytellä voimiaan. Voi kamala.
      Mutta kylläpä oli minullakin tunne kuin olisin päässyt seikkailemaan keskelle satukirjan sivuja tällaisessa metsässä. Uskomattoman kaunis!

      Reply
  • Mika / Lähtöportti
    23.4.2017 at 22:24

    Tämä on yksi niistä reiteistä, minne ajateltiin mahdollisesti lähteä lasten kanssa kesäkuussa 😀 Kauniilta näyttää, jospa lehmät olisi tällä välin rauhoittuneet! Kaikki patikoidessa vastaan tulleet lehmät niin tuolla Paul da Serran suunnalla kuin esimerkiksi Irlannissakin on olleet hyvin rauhallisia, mutta näköjään nekin voi olla joskus pahalla päällä. Joskus yllättävätkin eläimet voi olla aggressiivisia, onhan muakin cockerspanieli puraissut.

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      24.4.2017 at 11:07

      Kyselin lehmätilalliselta tuttuvaltani, mitä pitäisi tehdä, kun lehmät (tai pitäisi kai sanoa naudat, kun eivät ne kaikki lehmiä olleet) tulevat hulluiksi. Keppi olisi kuulemma hyvä olla mukana. Mutta ehkä ei ihan sieltä lauman keskeltä kannata lasten kanssa kävellä. Minua ainakin alkoi jo arveluttaa mokomat. Mutta hieno reitti, hulluista lehmistä huolimatta voin susositella, vaikka nakymät meiltä jäivätkin sumun taakse piiloon.

      Reply
  • Päivi Kettunen
    23.4.2017 at 23:37

    Nuoruus ja hulluus siis riivaa lehmiäkin 🙂 Tuo sumuinen satumetsä on joka tapauksessa jotain ihan ylimaallista, hienompi kuin unelmissaankaan saattaa kuvitella. Mestaritontun seikkailut, se tuli mieleen.

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      24.4.2017 at 11:11

      Kyllä, elämän kevättään taisivat viettää nämä hurjat. Piti käydä googlaamassa Mestaritontun seikkailut. Jotain erityisen hyvää on tainnust jäädä minulta selvästi lukematta. Ensi kerralla suuntaan kirjastossa lastenosastolle.

      Reply
  • virpis (@taynnatieontar1)
    24.4.2017 at 08:08

    Hui miten pelottava kokemus kohtaaminen lehmien kanssa! Huh! Onneksi rauhoittuivat – tai ainakin jättivät teidät rauhaan.
    Ihania ovat kuvat satumetsästä! <3

    – Virpi/Täynnä tie on tarinoita

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      24.4.2017 at 11:12

      Kiitos Virpi! Oli kyllä suoraan kuin satukirjan sivuilta tämä metsä. Tällaisessa kuin saisi joka viikko käydä rauhoittumassa ja hengittämässä sammalen tuoksua – mutta ilman hulluja lehmiä!

      Reply
  • Saana
    24.4.2017 at 10:51

    Voi apua tätä teidän patikkaretkeä! 😀 Onneksi selvisitte säikähdyksellä. Metsä näyttää tosiaan juuri niin satumaiselta, mitä sanoitkin, joten taisi olla patikkaretki kaiken vaivan arvoinen vaaratilanteista huolimatta. Koskaan ei tiedä, mitä seikkalijia retkillään kohtaa! 🙂

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      24.4.2017 at 11:15

      Toivottavasti ei yhtä pelottavia tilanteita tule meidän tulevalla Saimaa-retkellä :D. Olin eilen toisenlaisella retkellä kameran kanssa auringonlaskun jälkeen ja jossain vaiheeessa siellä pimeässä tuli mieleen, “onkohan täällä karhuja”. Silloin päätettiin hypätä autoon ja ajaa lähemmäksi kaupunkia revontulijahtiin… Pelottavia eläinkokemuksia en nyt kaipaa lisää. Onneksi norpat ovat rauhallista sakkia <3.

      Reply
      • Saana
        24.4.2017 at 11:17

        Haha, onneksi. Saimaalla ei varmaan tarvitse meloa karkuun verenhimoisia, hyökkääviä norppia! 😀

        Löytyikö revontulia? Yritin katsella taivaalle, olisiko syytä lähteä merenrantaan, mutta kun mitään ei näkynyt tässä, väsymys voitti ja painuin pehkuihin. Pimeä tulee niin kovin myöhään nykyään! 🙂

        Reply
        • Maailman äärellä / Heidi
          24.4.2017 at 11:22

          Olin elämäni ensimmäistä kertaa kameran kanssa revontulijahdissa, ja lopulta päädyttiin kytikselle (karhuajatuksen säikäyttäminä) ihan tohon kilometrin päähän kotoani ja et usko, ihan huikeet revontulet nähtiin! Ne oikein loimusivat ja näkyi jopa vaaleanpunaista, mikä on kuulemma hyvin harvinaista. Kuvat nyt ensikertalaiselta on mitä on, mutta kokemus oli upea!

          Reply
          • Saana
            24.4.2017 at 11:34

            Oi että, haluan nähdä kuvia! <3 Ehkä meilläkin olisi näkynyt, kun olisin vaan voittanut väsymykseni ja lähtenyt merenrantaan. Eilen illalla kieltämättä harmitti, etten saanut vielä riippumattoa hommatuksi. Sehän olisi ollut hieno tapa viedä riippumatto testiin – viettää yö rannalla revontulien loisteessa. Treffasin eilen pari brittiläistä revontuliasiantuntijaa täällä Raumalla, he itse asiassa selvittivät mulle tuon revontulien väriasian, mutten oikein osaa järkevästi selittää sitä suomeksi! 😀 Tämä ei nyt ehkä ole virallisesti oikein selitetty, mutta väri riippuu ilmakehässä olevista kaasuista, ja pinkki on se vihreää ylempi kerros, mitä ei yleensä näy, jos revontulet ovat suoraan yläpuolella. Mutta jos revontulet näkyvät kauempana horisontissa ja olosuhteet ovat suotuisat, sen vihertävän yläpuolella olevat kerroksetkin näkyvät. Pinkkiä, violettia ja mahdollisesti ehkä muitakin värejä. Sulla kävi hyvä tuuri!

          • Maailman äärellä / Heidi
            24.4.2017 at 21:39

            Vau! Sinähän olet jo ihan asiantuntija <3. No se olisi tosiaan ollut upea kokemus viettää ilta riippumatossa reposia seuraten. Tänäänkin olisi revontulia luvassa, mutta olen niin poikki viime yön valvomisesta, etten todellakaan jaksa. Elämäni eka julkaisemani repokuva on nyt blogini Facebookissa, jos haluat kurkata. Mutta ihan huono se on – ja niin pitäs olla laajakulma (ja parempi runkokin kamerassa) tähän puuhaan… Mistähän keksis rahat…

  • Katja/jumalainenseikkailu
    24.4.2017 at 12:00

    Mikä ihana, ihana metsä <3 Ja kaunis teksti! Mutta nuo lehmät…Itsellä on enemmänkin kokemuksia siitä, kun "pysähdynpä ottamaan pari kuvaa noista ihanista lehmistä/joutsenista/hevosista" ja siitä, miten sitten tapahtuu…Nykyään nappaan eläinkuvat riittävän kaukaa 😀 Elukat tulevat muuten äkkiä aidastakin läpi, jos sille päälle sattuvat.

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      25.4.2017 at 09:25

      Kiitos Katja <3. Minulle tämä oli ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen epämiellyttävä (lievästi ilmaistuna) eläinkohtaaminen. Jatkossa pitää olla varovaisempi. Ja juuri sain tietää, että täällä Etelä-Savossa on yli 200 karhua… tällaista metsien rymyäjää se vähän kauhistuttaa. Pitää muistaa yrittää pitää edes vähän mekkalaa. Sen kohtaamisen haluan nimittäin välttää kokonaan. Tärinäkin varmasti yltyisi jo sellaisiin lukemiin, ettei kuvaamisesta todellakaan tulisi enää mitään…

      Reply
  • Matkalla lähelle tai kauas
    24.4.2017 at 20:12

    Laakeripuumetsäsä on taikaa ja varsinkin tuollaisessa usvaisessa. Mikäköhän noille lehmille oikein tuli? Pelästyivät kai jostain?

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      25.4.2017 at 09:27

      Olin kyllä onnellinen, että sain nauttia tästä metsästä juuri tällaisena usvaisena. Ehkä yksi niistä hulluista lehmistä hermostui kameraani, ihmetteli, millä ihmeen vehkeellä osoittelen ja muut seurasivat sitten ensimmäistä sekopäistä perässä… en tiedä… Mutta onneksi ei jääty alle!

      Reply
  • Saara
    26.4.2017 at 22:08

    Oh no! Karmaisevaa, kyllä vauhkoontuneet lehmät pelottaisivat ketä vaan! Mutta satumetsä ja kuvasi ovat lumoavia. Saavat melkein tämänkin mökkihöperön haaveilemaan matkasta…

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      27.4.2017 at 15:48

      Ihanaa jos mökkihöperökin alkaa haaveilla <3. Satumetsä oli kyllä niin lumoava! Mutta lehmät… taisivat aiheuttaa minulle ikuisen kammon mokomiin… Ainakaan en yhtä rohkeasti ja huolettomasti jatkossa kävele nautalauman ohi.

      Reply
  • Susannastravels
    27.4.2017 at 23:24

    Aika erikoinen kokemus! luulivatkohan teitä lehmäpaimeniksi? tai olivatkohan vailla ruokaa/vettä?
    olen kuullut joskus vähän vastaavia kokemuksia, tosin jahtaavista villikoiralaumoista vuorilla! Minä en ole vastaaviin törmännyt, mutta Ateenan satamassa (ja Napolissa myös) sain kimppuuni kyllä kerjäläislauman. Tietyn tyyppiset aggressiiviset ovat aivan muuta kuin ne ystävällisesti rahaa pyytävät, ne jotka tulee laumalla perään tai kävelee laukussa kiinni ovat pahimpia/oudoimpia. Katukoiria ja katukissoja pystyi hyvin silittämään mm. Kreikansaarilla ja Sardiniassa 🙂 Toivottavasti näette seuraavalla reissulla kiltimpiä eläimiä!

    Reply
    • Maailman äärellä / Heidi
      30.4.2017 at 11:37

      Oli tosiaankin ikimuistoinen lehmäkokemus ja jatkossa en ihan niin innostunut ole enää patikkareitille sattuvista nautaeläimistä. Aggressiiviset kerjäläisetkin kyllä kuulostavat myös ahdistavilta. Kreikassa on kyllä aina niin paljon hellyttäviä kissoja. Ne saa minun sydämen oikein sulamaan. Viime kesänä kohtasin pienen, joka oli puoliksi palanut. Voi että kävi sääliksi toinen, näytti niin reppanalta <3.

      Reply

Leave a Reply