Menu

Road trip Dolomiiteilla – maisemahurmosta ja hurmaavia hotellilöytöjä

Road trip Dolomiiteilla on täynnä mahan pohjassa vellovia mutkateitä, rosoisen villejä vuoria ja auringonvalossa leiskuvia kultaisia lehtikuusia – todellista maisemahurmosta. Ja joskus niiden mutkateiden päästä löytyy mitä hurmaavin hotelli – keskellä kauneinta vuorimaisemaa.

Välillä vaan mutkat seuraavat toisiaan niin tiuhaan että hirvittää. Varsinkin pimeällä. Silloin reilu puolituntia mutkia tuntuu iäisyydeltä. Mutta auringon valossa kaikki on toisin. Silloin melkein jokaisen mutkan takaa eteen ilmestyy jotain, mikä saa minut hihkumaan innosta kuin lapsen. Silloin matkanteko hidastuu, on taas pakko pysähtyä.

Otan ihan äkkiä vain yhden kuvan.

Viikon loman aikana ehdimme nähdä Pohjois-Italiaa auton kyydissä 945 kilometrin verran. Se on suurin piirtein saman verran kuin Savonlinnasta Inariin, joka oli yksi viime kesän road tripimme ensimmäisistä pysähdyspaikoista. Jalkapatikassa kierrämme Dolomiitteja, näitä Pohjois-Italian Alppeja, 74 patikkakilometrin verran. Kunto ei yksinkertaisesti riitä enempään, vaikka sydän huutaisikin vielä useammalle polulle ja vielä useammalle vuorelle.

Saapuminen Dolomiiteille

Saavumme Italiaan, Bergamon lentokentälle, kun yö on jo heittänyt tumman peittonsa maiseman ylle. Ei ole mitään järkeä lähteä pimeässä ja väsynein silmin jatkamaan kohti Dolomiitteja, joten ensimmäisen yön vietämme lentokenttähotelli NH Orio Al Seriossa, joka on kävelymatkan päässä lentokentältä.

Aamulla noudamme auton Sicily by Carin vuokrapisteeltä. Se on vuokraamoista ainut, joka on antanut edes pienen toivonkipinän siitä, että voisimme saada vuokrakärrymme alle talvirenkaat. Lokakuussa kun huonossa tapauksessa Dolomiiteilla voi jo sataa lunta.

Tyytyväisinä lähdemme autovuokraamolta – kitkat allamme – ajelemaan kohti Dolomiitteja – kohti vuoria! Mutta emme ole vielä edes kunnolla pääset matkanteon tunnelmaan, kun vastaan tulee ensimmäinen ongelma: olemme täysin unohtaneet, että Italian moottoritiet ovat maksullisia.

Mikä näistä hemmetin kaistoista meidän pitää valita?
Oliko niin, että viime kerralla Dolomiiteilla autossa oli valmiiksi maksettu tietullit?

Muistelemme että oli, ja luotamme siihen, että niin on nytkin ja valitsemme Telepass-kaistan.
Kun tulee meidän vuoromme ajaa puomilta, puomi pysyy sinnikkäästi kiinni ja liikennevalo ilkkuu punaisena.

Ei hemmetti!

On pakko lähteä peruuttamaan, mutta juuri silloin puomi päättääkin aueta ja pääsemme huokaisten jatkamaan matkaa.

Päätämme kuitenkin vielä varmistaa asian soittamalla puhelinnumeroon, jonka vuokraamosta saamistamme papereista löydän.

Kyllä, tietullit on maksettu. Ajelette vain Telepass-kaistaa.

Näin meille langan päässä luvataan.

Matkaa Bergamon lentokentältä minun ensimmäiselle kartalle rastittamaani pisteeseen, Lago di Carezzalle, on 263 kilometriä, noin kolme tuntia. Siis jos ei satu mitään viivästyksiä.

Meille sattuu.

Googlen navigaattori varoittaa tiellä sattuneesta kolarista. Mateleva autoletka venyy venymistään, ja minä käännän katseeni toisaalle, kun on meidän vuoromme ohittaa sermein eristetty kolaripaikka.

Yritän karistaa synkät ajatukset mielestäni, olenhan vihdoin täällä, Italiassa. Matkalla vuorille. Ja kartan mukaan Gardajärvi on jo ihan siinä vieressä vasemmalla. Mutta kartta ja todellisuus näyttävät toisenlaisilta emmekä harmiksemme näe järvestä vilaustakaan. Mutta jos ei olisi niin kiire vuorille, voisi tietysti valita jonkin vasemmalle kaartavan kaistan ja käydä tunnelmoimassa Gardajärvellä. Viipyä vaikka koko yön.

Ennen kuin pääsemme kääntymään Lago di Carrezzalle johtavalle tielle, eteemme tulee vielä yksi este ylitettäväksi. Tai oikeastaan puomi.

Moottoritieltä poistuessamme olemme valinneet puhelimessa saamiemme ohjeiden mukaisesti Telepass-kaistan, mutta tälläkään kertaa puomi ei aukea.

Mitä ihmettä me nyt teemme?

Kaiuttimista kuuluu italialaisen naisen nauhoittettu selostus, josta me emme ymmärrä sanaakaan. Ikuisuudelta tuntuvan hetken päästä seuraa toinen naisääni. Tällä kertaa siellä on joku oikea ihminen, joka kuuntelee selostuksemme siitä, miten olemme liikkeellä vuokra-autolla ja meille on luvattu, että tietullit on etukäteen maksettu. Meille vastataan italiaksi, mutta alkeiskurssin italia, jolla osaisin tilata puoli litraa talon viiniä, kysyä, onko se nahkaa, ostaa postimerkkejä tai jäätelöä, ei auta nyt tippaakaan.

Mutta lopulta puomi aukeaa ja Dolomiitit on jo ihan siinä ulottuvillamme.

Eikä täällä ole lumesta tietoakaan, vaan maa kuohuu niin kuin Katri Valan runossa. Ei syreenien sinipunaisia terttuja tai pihlajain valkeata kukkahärmää vaan kultaisia auringossa säihkyviä lehtikuusia, silmänkantamattomiin syksyn värittämiä lehtikuusia!

Ja siinä se sitten vihdoin on: Lago di Carezza. Auringonpaisteessa kimmeltävä smaragdijärvi, joka säihkyy niin, että on pakko siristää silmät kapeille viiruille.

Lago di Carezza on kaunis mutta turistinen pikku vuoristojärvi ihan SS241-tien vieressä.

Vaikka tämä vuorten kehystämä pikku järvi onkin satumaisen kaunis, se jättää hieman valjun tunteen. Järven luona kiertävällä polulla parveilet turistit kännyköineen saavat minut ahdistumaan. Ei kai Dolomiitit ole muuttunut selfieturistien huvipuistoksi?

Jatkamme pikaisesti matkaa kohti Innicheniä, missä meidän ensimmäinen majoituksemme sijaitsee. Välillä hyppäämme auton kyydistä ihmettelemään Dolomiittien kauneutta. Helpotuksekseni turistijoukot ovat jääneet Lago di Carezzalle ja saamme ihailla ympärillämme levittäytyvää kauneutta kaikessa rauhassa.

Ajamme Innicheniin Passo Giaun ja Cortinan kautta. Kun Passo Giaulle johtavalla tiellä huomaan laskevani selvitettyjä neulansilmämutkia, en voi olla muistelematta jännittävää retkipäiväämme Slovenian korkeimmalla vuoristosolalla – Vršicin solalla – missä solan ylittääkseen piti selviytyä 50 neulansilmämutkasta. Passo Giaun korkeimmalle kohdalle päästyämme olemme selvittäneet 29 neulansilmämutkaa. Sen verran monta, että pieni jalkojen ja pään verryttelylenkki tulee jo tarpeeseen.

Passo Giau lokakuun auringossa.

Sitten pysähdymme vielä Cortina d’Ampezzossa ruokaostoksille ja hieman ennen iltahämärää olemme perillä Innichenissä (ital. San Candidossa).

Airbnb:n kautta vuokraamamme Casa Picci on hurmaava, moderni pikku asunto aivan Innichenin vanhan kaupungin kyljessä. Tavarat purettuamme me suuntaamme kaupungin kaduille. Kadut ovat pimeät ja hiljaiset, kun etsimme vuokraemäntämme meille suosittelemaa pizzapaikkaa, Central Theater Cafèta. Kaupunki tuntuu näin lokakuun lopussa olevan jo horroksessa. Sisällä Theater Cafèssa on kuitenkin lämmintä ja tunnelmallista, ja pikku hiljaa tämä uinuvan kaupungin kristallikruunujen valaisema ravintola täyttyy puheensorinasta, naurusta, viinilasien kilinästä ja pizzan tuoksusta.

Ensimmäinen patikkapäivä

Ensimmäisenä aamuna Dolomiiteilla herään jo paljon ennen kellon soittoa. Ulkona on vielä pimeää, mutta minä olen levoton. Sydän lyö tavallista kiivaammin ja tunnen, kuinka vereni kohisee. Miten olinkaan ehtinyt unohtaa tämän tunteen, jonka matkustaminen minussa aiheuttaa: levottoman, uteliaan, kiihkeän.

Ensimmäisenä patikointipäivänämme valloitamme vuoria 19 kilometrin ja reilun 8 tunnin verran. Patikoimme ikoniselle The Tre Cime di Lavaredolle Val Fiscalinan kautta. Reitti on ihan mielettömän kaunis. Pitkä ja uuvuttava mutta aivan mielettömän kaunis!

 Kohti Rifugio Locatellia

Pääset lukemaan tarkemman reittikuvauksen patikastamme täältä.

Road trip Dolomiiteilla on vuoristojärviä, vuoria ja kultaisia patikkapolkuja

Toisen Dolomiitti-päivän aamuna lähdemme jo ani varhain ajelemaan kohti Lago d’Antornoa.

Lago d’Antorno aamuauringossa

Noin puolen tunnin ajomatkan kuluttua olemme jo tämän viehättävän järven rannassa, missä jututan kylmettyneen kuvaajan, joka on asetellut kameransa jalustan pienen sillan eteen niin, ettei muilla ole sillalle asiaa. Toinen kuvaaja taas on saapunut paikalle jo aamuneljältä. Saanut tallennettua muistikortilleen tähdet ja Tre Cimen ikoniset huiput – sillä aikaa kun minä olen vielä nukkunut levotonta untani untuvatäkin alla.

Päivän ensimmäinen patikkaretkemme vie meidät aamupalalle Rifugio Fonda Saviolle. Tämäkin reitti saa minut muikistelemaan naamaani onnellisena.

Matkan varrelta löydämme hiljaisen laakson, joka lepää vuorten syleilyssä.

Rifugio Fonda Saviolta reitti jatkuisi eteenpäin ja palaisi sitten vuorten toista laitaa takaisin Lago d’Antornolle. Mies päättää lähteä etuvartiossa selvittämään, miltä laskeutuminen rifugiolta vuoren toiselle puolelle vaikuttaisi mutta minua jatkoreitti epäilyttää. Itse asiassa minun ei tarvitse kuin vilkaista alas ja tiedän. Pyörittelen päätäni.

Tuonne minä en lähde.

Niinpä nautittuamme aamupalan – alppinaakkojen kerjätessä ympärillämme – palaamme takaisin samaa reittiä kuin olemme tulleetkin.

Sitten jatkamme matkaa seuraavalle järvelle.

Kun saavumme Lago di Misurinalle, aurinko hohkaa kesän viimeisiä rippeitä ja voin jo kuvitella itseni siihen järven rantaan lipomaan täydellistä italialaista gelatoa.

Kaupan myyjä katsoo minua kuitenkin terävästi kulmiensa alta, kun uskaltaudun tiedustelemaan, olisiko jäätelöä saatavilla. Pakastimen perällä nuhraantunut kirsikkaesanssin makuinen mehujää ei ole ihan sitä mistä olin haaveillut, mutta saa luvan kelvata.

Jäätelöhetken jälkeen jatkamme matkaamme Ponte di Rocurtolle, mistä patikka Lago Federalle alkaa. Tämä vajaan kymmenen kilometrin mittainen edes-takainen reitti on täydellinen juuri syysaikaan, sillä polkua koristavat syksyn kultaa hehkuvat lehtikuuset!

Toinen hyvä syy patikoida tänne on marraskuun alkuun asti auki oleva Rifugio Palmieri, jonne pääsee nautiskelemaan lämpimästä ruoasta, viinistä, kahvista ja kakuista.

Lago Federan patikan jälkeen jatkamme matkaa seuraavaan majapaikkaamme, 36 kilometrin (ja 48 minuutin) päässä sijaitsevaan Colfoscon pikkukylään. Vaikka olisin minä Innichenissäkin vielä pidempään viihtynyt. Se on osoittautunut näppäräksi tukikohdaksi monien kiinnostavien patikkareittien tutkimiseen. Toinen kiva vaihtoehto majoittumiseen olisi varmasti ollut viereinen Dobbiacon kylä.

Mielenkiintoiset patikkareitit lähellä Innicheniä:

  • The Tre Cime di Lavaredo
  • The Tre Cime di Lavaredo Val Fiscalinan kautta
  • Lago di Praies
  • Rifugio Fonda Savio
  • Lago Sorapis
  • Lago Federa

Road trip Dolomiiteilla on myös hemmottelua vuorten syleilyssä

Matka Lago Federalta Colfoscoon, hotelli Kolfuschgerhofiin, tuntuu loputtoman pitkältä ja mutkaiselta. Pimeä ehtii heittää tiheän viittansa päällemme ja väsymys painaa silmiä. Viimeiset kilometrit tuntuvat iäisyydeltä, mutta onneksi perillä meitä odottaa ihastuttava hotelli lumoavissa vuorimaisemissa.

Hotellihuoneemme on tilava ja kauniisti sisustettu, mutta maisemaonnellisena kiiruhdan ensimmäisenä tarkastamaan ikkunoista ja parvekkeelta avautuvan maiseman.

Se on lähes täydellinen!

Hotelli Kolfuschgerhofin parvekkeelta voi ihailla vuoria ja kultaisia lehtikuusia.

Hotelli on muutenkin hurmaava, mutta kaikkein eniten rakastan tätä hotellin ulkouima-allasta.

On melkein vaikea päättää, lähtisikö ensimmäisenä aamuna katsomaan auringonnousua vuorille vai jäisikö nauttimaan aamusta altaalla. Levoton mieleni voittaa, ja päätämme kiirehtiä vuorille. Haluan nähdä auringon nousevan Lagazuoilla.

Niinpä aamupala eväspaperiin käärittyinä nyytteinä kurvaamme pimeässä Passo Falzaregolle, mistä lähdemme kiipeämään kohti korkeuksia.

Ja näihin maisemiin me päädymme:

Vuoren huipulla sijaitseva Rifugio Lagazuoi on niin täydellisessä maisemassa, että päätän, että vielä joskus tulen tänne ja vietän täällä yön – ja saunon näissä vuorimaisemissa. Sillä täällä on nimittäin super söpö tynnyrisaunakin!

Lagazuoin valloituksen jälkeen haahuilemme epämääräisesti muutamilla poluilla. Tapaamme pariskunnan, jonka kanssa arvomme, uskaltaako The Cinque Torrille vievälle kapealle hiekkatielle lähteä, ja valokuvausta ja patikointia harrastavan saksalaismiehen, joka osaa kertoa, ettei meidän kannata jatkaa matkaa Lago Limedesille, sillä se on muuttunut kuvauksellisesta pikku vuoristojärvestä pelkäksi mutalammikoksi.

Lopulta päädymme omalle hotellille syömään pastaa ja suklaakakkua ja sitten – vihdoinkin – nauttimaan ihanasta ulkouima-altaasta.

Vietämme Colfoscossa kaksi yötä. Se on aivan liian vähän! Monta ihanaa patikkretkeä lähellä Colfoscoa jää kokematta – enkä edes ehdi testata hotellimme spa-osastoa. Tähän kylään ja tähän hotelliin palaisin mielelläni uudestaan!

Mielenkiintoiset patikkareitit lähellä Colfoscoa:

  • The Lagazuoi
  • The Cinque Torri
  • The Nuvolau
  • Sasso Lungo
  • Alpe di Siusi

Myös kaunis Passo Gardena on ihan siinä Colfoscon vieressä. Siellä me käymme pienellä päämäärättömällä päiväkävelyllä.

Mutkatien päässä odottaa persoonallinen Odles Lodge

Vaikka joudumme jättämään Colfoscon taakse, on edessä onnneksi vielä monta ihanaa. Kuten Teresan ja Stefanin isännöimä Odles Lodge – persoonallinen pikku paratiisi metsien ja vuorten keskellä.

Matkaa hotelli Kolfuschgerhofilta Odles Lodgelle on vain 54 kilometriä, mutta reitti on mutkainen ja tie paikoin niin kapea, että matkanteko on tuskallisen hidasta. Onneksi olemme matkalla valoisan aikaan eikä muuta liikennettä juurikaan ole.

Huokaisen silti helpotuksesta, kun pääsemme perille, ja päätän, että täältä emme lähde ajelemaan ennen kuin on pakko! Onneksi ei tarvitsekaan, siltä patikkapolut lähtevät suoraan meidän lodgemme etupihalta.

Odles Lodgeen kuuluu yhteensä vain 4 erilaista design-sviittiä. Me olemme varanneet itsellemme sen kaikista pienimmän. Mutta kyllä 55 neliötä riittää kahdelle vallan mainiosti!

Sviitissä on keittiö, suloinen makuupesä ja oleskelutila sekä parveke, jossa nautin viiniä, katson auringonousua, joka värittää vuoret oranssia ja kultaa hohkaviksi, sekä ihastelen, kun tähdet syttyvät yötaivaalle.

Lodgeen kuuluu myös näille neljälle sviitille yhteinen suomalainen sauna, höyrysauna sekä ulkoporeamme ja viinikellari, josta voisi hakea ilta-aterialle sopivan viinin (maksua vastaan).

Hotelli Forestiksen allasalueelta on hulppeat vuorimaisemat.

Odles Lodgelta kolmen kilometrin päässä sijaitsee paljon Odlesia isompi hotelli Forestis, joka on myös Teresan ja Stefanin omistama – ja niin upea. Odlesin asiakkaat saavat vapaasti käyttää myös Forestiksen palveluita: ravintolaa, missä tarjoillaan muun muassa seitsemän ruokalajin fine dining -illallinen, tyylikästä spa-aluetta sekä baaria.

Olen etukäteen suunnitellut, että totta kai me menisimme Forestiksen ylistyksiä saaneelle fine dining -illalliselle, mutta kun saavumme omalle mökillemme, huomaan, että jääkaappi on täynnä monenlaista pastaa, knöödeleitä, makkaraa, kinkkua, juustoa, leipää ja kananmunia. Ja sitten on vielä meidän matkan varrella tekemämme kauppaostokset. Emme millään saisi tuhottua näitä kaikkia ruokia.

Jääkaappiin tuotujen eväiden lisäksi saamme tilata monipuolisesta valikoimasta meille aamupalan, joka tuodaan ovemme taakse suloisessa puulaatikossa. Miten ihana idea!

Fine dining jää meiltä siis testaamatta, mutta Forestiksen upeasta spa-alueesta ja ulkoilma-altaasta me sentään ehdimme nauttia!

Ja totta kai niistä patikkapoluista, jotka lähtevät suoraan mökkimme pihalta. Jo ensimmäisenä iltanamme me nousemme ylös kukkulan rinteelle ihastelemaan auringonlaskun värejä.

Seuraavana aamuna – hitaan aamiaisen jälkeen – ponkaisemme taas polulle. Jalat ovat viikon rastuksista jo niin väsyneet, että päätämme pysytellä helpoilla maisemareiteillä, mutta onneksi maisemat ovat täälläkin upeat.

Ja mikä parasta, muutama rinneravintola on vielä avoinna!

Jos aikaa ja voimia olisi ollut enemmän, Odles Lodgelta olisi voinut lähteä valloittamaan vaikkapa läheisen Sass de Putia -vuoren. Tällä kertaa me tyydymme ihailemaan sitä tältä pienemmältä Plosen vuorelta, melkein meidän ihanan lodgemme takapihalta.

Dronen lennätys loppuu lyhyeen – ja suureen säikähdykseen – kun haukka hyökkää dronen kimppuun ja tulee kiire saada se alas. Taustalla Sass de Putia, jonka valloitus jää seuraavaan kertaan.

Mielenkiintoiset patikkareitit lähellä Odles Lodgea:
(Odles Lodgesin lähin kaupunki on Brixen (ital. Bressanone)

  • Adolf Munkel trail
  • Sass de Putia
  • Alpe di Siusi
Odles Lodgen öinen parvekenäkymä

On kotiinpaluun aika

Paluumatkalla Dolomiiteilta Bergamoon matelemme taas ruuhkassa, sillä tälläkin kertaa moottoritiellä on sattunut paha kolari. Puomiongelmilta sentään vältymme: Olemme lähettäneet autovuokraamoomme sähköpostia, ja saaneet ohjeet, että Ei Telepass-kaistalle! vaan kaistalle, josta saamme otettua maksulipukkeen, jonka maksamme poistuessamme moottoritieltä joko automaattiin tai kassanhoitajalle.

Ennen saapumistamme Bergamon kentälle ehdimme pysähtyä Gardajärvellä ja nauttia Sirmionen rannalla loman viimeiset pitsat. Täällä, loistavan auringon alla, yritän vielä hetkeksi karkottaa ajatukset edessä olevasta kotiinpaluusta.

Road trip -reittimme kartalla

PS. Puomisekoilujemme jälkeen jäin jänittyneenä odottamaan, tupsahtaako Italiasta postilaatikkoomme kirje. Vielä, hieman vajaa kuukausi lomastamme, kirje ei ole saapunut…

Vietimme Dolomiiteilla viikon syyslomalla 23.10. – 30.10.2021.
Lensimme Ryanairilla Lappeenrannasta Bergamoon suoralla lennolla (lentoaika 3 tuntia). Auton vuokrasimme etukäteen Sicily by carilta (vuokra 606 €/viikko – sisältäen täyden vakuutuksen).

Kiinnostaako patikointi Dolomiiteilla ruska-aikaan? Lue siinä tapauksessa Dolomiittien parhaista syyspatikoista kertova artikkelini, josta löydät tarkemmat reittikuvaukset ja kartat kaikista näistä jutussa mainitsemistani reiteistä:
Syksyn parhaat patikkaretket Dolomiiteilla – 9 lumoavan kaunista reitt


Matka- ja tunnelmakuvia sekä pieniä matkatarinoitani pääset seuraamaan blogini lisäksi Facebookissani.
Käy kurkkaamassa myös Instagramiani, jonne tallentuvat ne kuvistani kauneimmat.
Blogiani pystyt nyt näppärästi seuraamaan Blogit.fi-sivuston kautta.
Follow my blog with Bloglovin

Tervetuloa mukaan matkoilleni♡.

Copyright © 2021 Maailman äärellä – Heidi Lehtosaari. All rights reserved.

18 Comments

  • Aila ja Juha
    28.11.2021 at 14:04

    Kiitos äärimmäisen houkuttelevasta kuvasarjasta Dolomiiteilla. Olimme itse syys-lokakuussa Alppien tienoilla, vähän pohjoisemmassa. Nyt tuli kyllä uusi haaveilun kohde.
    Juha

    Reply
    • Heidi - Maailman äärellä
      28.11.2021 at 19:24

      Kiitos Juha kommentistasi! Dolomiitit on kyllä ihan satumaisen upea kohde, varsinkin jos luontomatkailu kiinnostaa. Ehdottomasti haaveilun arvoinen♡.

      Reply
  • Dolomiitit on kyllä mielettömän upea kohde! Itse olen ollut siellä vain kesällä, mutta ehkäpä seuraava matka olisi hyvä ajoittaa juuri syysloman ruska-aikaan, onhan se Suomessakin varmaankin se oma suosikki patikointiajankohta. Paljonhan siellä on myös paikkoja, joissa en ole vielä ehtinyt käymään, mutta kohde on mielestäni niin upea, että mielellään sitä samojakin polkuja voisi patikoida uudelleen.

    Reply
    • Heidi - Maailman äärellä
      29.11.2021 at 14:45

      Ihan totta, kyllä minäkin voisin palata uudestaan jo näille tutuillekin poluille. Tosin monta on vielä sellaista, joille en ole ehtinyt, että senKIN takia on ihan pakko vielä palata😉. Dolomiitit on tosiaan täysin vienyt minun sydämen, ja todellakin suosittelen syksyn ruska-aikaa ajankohdaksi!

      Reply
  • Tanja for Takeoff
    29.11.2021 at 02:31

    Näitä Dolomiittien kuvia voisi kyllä katsella loputtomiin. Jään taas ihmettelemään, miksi on pitänyt mennä merta edemmäksi patikoimaan, vaikka ihan lähikulmilla on näin upea vuoristo, jota on tullut usein ihailtua ilmasta.
    Haha, tuo 58 m2 tosiaan on “aika” riittävä satunnaiselle kävijälle. Meillä on nyt Belgradissa 58 m2 ja se on isoin kotini pariin vuosikymmeneen.

    Reply
    • Heidi - Maailman äärellä
      29.11.2021 at 14:48

      No, tämä sinun pitää pikimmiten korjata ja suunnitella seuraava patikointiloma Dolomiiteille.
      Oli tosiaan Odles Lodgella aika hulppeat 58 neliötä kahdelle. Toinen kahden hengen “huone” olisi ollut jo reilut 70 neliötä, ja siihen olisi kuulunut jopa kolme parveketta! Sieltä ei sitten olisi varmaan lainkaan malttanut lähteä edes läheisille patikkapoluille😅.

      Reply
  • Elina / elinanmatkalaukussa
    2.12.2021 at 20:37

    On teillä ollu kyllä täydellinen loma! Voi että näitä maisemia, voiko tämän parempaa olla? Ei. Mulla on meidän Dolomiitti reissu vielä kirjoittamatta, sittenkun sen kirjoitan, saanko linkata sun postauksiin? Kun meiltä ei valitettavasti oikein patikointi vinkkejä tuu 😀

    Reply
    • Heidi - Maailman äärellä
      5.12.2021 at 12:40

      Totta kai saat linkata minun postauksiin! Kiitos♡. Ei tosiaan juuri tästä parempaa voi olla! Mielelläni luenkin sitten teidän jutun Dolomiiteilta, kun me taas ei juuri muuta Dolomiiteilla ehdittykään kuin patikoida.

      Reply
  • Pirkko / Meriharakka
    2.12.2021 at 21:24

    Nuo ovat kyllä veikeitä nuo tietullipassit. Meillä jokunen vuosi sitten Portugalissa vuokratussa autossa oleva toimi Portugalissa ja olimme ymmärtäneet, kun sitä kysyimmekin, että myös Espanjassa, kun olimme Cadizin menossa. Mutta niin vaan jäimme sitten ensimmäiselle puomille Espanjan puolella ja kivahan se on peruuttaa siitä sitten toiselle kaistalle …

    Mutta ihaniin maisemiin kuitenkin sitten pääsitte!

    Reply
    • Heidi - Maailman äärellä
      5.12.2021 at 13:14

      Vähän jäi vielä jännittämään, tuleeko kotiin perässä sakkolappu, kun menomatkan tullit jäi sitten maksamatta, mutta ei ainakaan vielä ole tullut… Mutta upeat maisemat tosiaan odotti puomisekoilujen takana. Dolomiitiit on kohde, jonne varmasti tulee vielä joskus matkustettua takaisin.

      Reply
  • Sini matkakuumeessa
    3.12.2021 at 13:22

    Ihana tuo kuva sinusta hotellin ulkouima-altaalla. Kyllä noissa maisemissa kelpaa olla roadtripillä, puhumattakaan patikoinnista.

    Reply
    • Heidi - Maailman äärellä
      5.12.2021 at 13:15

      Kiitos Sini! Dolomiitit on tosiaan aika täydellinen kohde sekä roadtrippailuun että patikointiin. Ehdottomasti yksi mun lemppareista♡.

      Reply
  • Reissu-Jani
    5.12.2021 at 08:40

    Upeita maisemia todellakin. Kiitokset myös liitetystä kartasta josta näki tarkemmin missä olitte. Olen lähinnä ajanut tuolla alueella autolla ja muutamissa leirintäalueilla yöpynyt aikoinaan – kesällä ja tällöin oli aika ruuhkaista. Syksy näyttäisi myös hyvältä ajalta mennä, jos vaan kuulaat kelit sattuisivat kohdilleen. Italian tietullisysteemit on aika sekavia ja mä olen aina ajanut niiden manuaalisien maksuporttien kautta.

    Reply
    • Heidi - Maailman äärellä
      5.12.2021 at 13:20

      Voin kuvitella, että kesällä Dolomiiteilla on tosi ruuhkaista. Juuri sen takia syksy on ihanaa aikaa matkailla siellä. Tosin lokakuun lopussa huonolla tuurilla on jo lunta eikä sitten ihan joka paikkaan enää pääsekään. Mutta kahdesti ollaan nyt käyty juuri lokakuun lopussa, ja molemmilla kerroilla on ollut ihan täydelliset kelit ja niin kaunis ruska!

      Reply
  • Kohteena maailma / Rami
    5.12.2021 at 18:02

    Harvalla on taito koukuttaa lukijat niin kuin sinulla! Puomit, Italian alkeet, dronet ja haukat johdattivat sopivasti lukijaa Dolomiiteillä patikoinnin ja Road tripin ohessa. Ainakin itsellä tämä postaus toi mukavia muistoja Dolomiiteiltä ja ennen kaikkea matkakuumeen sinne. Olisiko kenties ensi kesänä aika ajella sinne, mutta ilman puomisekoiluja 😀 Eipä silti, on sitä tullut itsekin sekoiltua Italiassa autolla, että tekevälle sattuu 🙂

    Reply
    • Heidi - Maailman äärellä
      26.12.2021 at 16:15

      Voi kiitos Rami niin ihanasta kommentista (johon en jostain syystä ollut muistanut aiemmin vastata). Haha, kannattaa tosiaan varautua etukäteen paremmin kuin me Italiassa näihin tietulleihin. Mutta EHKÄ mekin ensi kerralla jo muistetaan. Voi kun pääsisikin pian taas jonnekin seikkailemaan. Dolomiitit kelpais vallan mainiosti. Siitä on todellakin tullut yksi ihan mun lempparikohteista!

      Reply
  • Maisemaonnellinen Johanna
    26.12.2021 at 17:07

    Voi Waude! Tämä juttu mene talteen, sillä tässähän on nyt muutama kiveen hakattu koordinattu “sitten joskus” toteutettavalle Dolomiittien reissulleni! Ainakin pari viimeistä majoitusta on pakko päästä kokemaan. Mikähän olisi paras ja vähiten ruuhkainen ajankohta mennä tuonne? En siedä turistisia ja ruuhkaisia polkuja, tuntuu että loma on pilalla jos lomapäivät menevät vastaantulijoita väistellen ja joka paikassa on ihmisiä ruuhkaksi asti.

    Vaikka tosiaan asuttiin Monzassa, ei koskaan keretty Dolomiiteille asti. Bergamot ja Portofinot ja Bellagiot ja Romat ja Venetsiat koluttiin kyllä kaikki useampaan kertaan, mutta tuo säästettiin siihen kuuluisaan “sitkuun”.

    Tätä lukiessa tuli iso ikävä Italiaan, mutta tätä lukiessa tulivat myös mieleen ne tuskaiset moottoritiellä vietetyt tunnit. Pahin ikinä oli se kerta, kun olin noutamassa ystävääni Malpensan lentokentältä, ja Alfa-Romean tehdastyöläiset olivat lakkoansa vauhdittaakseen tukkineet tehtaan vieressä kulkeneen moottoritien. Käytin muutaman kymmenen kilometrin moottoritiereissuun aikaa tuntikausia – ja päätin että meidän perheeseen ei tule ikinä Alfa-Romeota. Eikä ole tullut, eikä tule.

    Reply
    • Heidi - Maailman äärellä
      26.12.2021 at 18:00

      Kyllä minä luulen, että tämä lokakuun loppu on juuri se hiljaisin aika, jolloin kannattaa Dolomiiteille mennä. Ei toiaan olut ruuhkia, mutta monet paikat,erityisesti refugiot jo kiinni. Marraskuu varmasti on vieläkin hiljaisempi, mutta silloin jo kaikki paikat kiinni (esim. tämä meidän viimeinen majoituspaikka on kiinni koko marraskuun) ja osat teistäkin jo suljettu ja erittäin todennäköisesti jo lunta. Toki lokakuun lopussakin on lumisateen riski. Me on nyt kahdesti oltu lokakuun lopussa ja molemmilla kerroilla ollut kyllä tuuria: aurinko on paistanut koko loman taivaan täydeltä ja ruska ollut parhaimmillaan.
      Tunnit moottoritiellä ei tosiaan ole herkkua. Kylläpä huono tuuri teilläkin ajoituksen kanssa sitten kävi. Minä jäin ihmettelemään, miten usein näitä kolareita moottoritiellä sattuu, kun nyt oli molempiin suuntiin. Ei tosiaan kiireessä kannata siis moottoriteillekään lähteä!
      Mutta Dolomiitit on varmasti sinunlaisellesi maisemaonnelliselle tosiaankin luontoparatiisi! Kunhan valitset sen rauhallisen ajankohdan etkä eksy sinne ainakaan elokuussa!

      Reply

Leave a Reply