Menu

Matkabloggaajan tunnustus: En olekaan rohkea reissaaja vaan pelokas reppana

IMG_2077

Yksin maailman ääriin? Ei kiitos.

Olen kateellinen niille nuorille pelottomille reissaajille, jotka valloittavat maailmaa yksin. Olen kateellinen jopa sille parikymppiselle nuorelle, joka itse olin vielä parikymmentä vuotta sitten.  Silloin lentokentällä, lentokoneessa ja uudessa maassa oleminen, yksin, oli parasta huumetta mitä olla voi. Juovuin siitä vapauden tunteesta, jonka yksin reissaaminen sai aikaan. 30-vuotiaaksi asti reissasin yksin – ja nautin. Sitten rakastuin. Ja muutuin säälittäväksi.

En muista, milloin olisin viimeksi vaihtanut lamppua, saati pyörän tai auton renkaita. Sana tahdon teki minusta avuttoman reppanan.

IMG_1981

Katson ihaillen näitä pelottomia seikkailijoita.

Suomessa, ennen tänne Madridiin lähtöä, uhkuin vielä rohkeutta. Miehellenikin sanoin, ettei hänen tarvitsisi täällä kauaa pyöriä. Pärjäisin vallan mainiosti itseksenikin, ja jopa haluaisin olla yksin, jotta voisin mahdollisimman paljon solmia suhteita espanjalaisiin ja puhua espanjaa. Jotenkin muistelin nuorta itseäni. En tajunnut, että vuosien saatossa, sen lisäksi että olin muuttunut nössöksi, olin tullut myös epäsosiaaliseksi. En jaksakaan olla koko aikaa tekemässä tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Eikä se espanjan puhuminenkaan mitään herkkua ole. Suomi sujuu paljon sujuvammin. Sen verran sain kuitenkin aikaiseksi, että sovin erään tuttavani kanssa, että matkustaisin yksin hänen luokseen Espanjan itärannikolle. Rohkea ja sosiaalinen teko, voisin uskotella itselleni, mutta todellisuudessa taidan vain paeta viikonloppua Madridissa, ettei tarvitsi yrittää saada uusia tuttavia, joiden kanssa viettää espanjalaista viikonloppua Madridin humussa.

IMG_1990

Kaksin maailman ääriin? Kyllä kiitos.

Tänään mieheni palasi Suomeen ja vietin ensimmäisen päiväni Madridissa yksin. En kehdannut hautautua koko päiväksi neljän seinän sisälle vaan oli pakko uskaltautua ulos. Maailmaa valloittamaan. Yritin opetella jo kotona kartasta ulkoa reitin, jota kulkisin, ettei matkalla tarvitsisi vilkuilla karttaa ja näyttää säälittävältä turistilta, joka on helppo ryöstää. Onneksi ulkona satoi vettä, niin saatoin jättää kameran hyvillä mielin sisälle. Ei tarvinnut huolehtia siitä, että joku saattaisi senkin varastaa. Parikymppisenä ei tullut mieleenkään pelätä varkaita. Nyt on tullut paljon varovaisemmaksi. Nuorena sitä uskoi ihmisen hyvyyteen. Vuodet ovat tehneet pessimistiseksi epäilijäksi. Toisin sanoen pelokkaaksi nössöksi. Mutta eipä minua vielä kaksikymppisenä ollutkaan ryöstetty, en ollut virunut hotellihuoneessa kuivumispisteessä siihen asti, että minut kärrättäisiin pyörätuolilla sairaalaan tippaan useaksi päiväksi toipumaan, en ollut myöhästynyt tuppukylässä viimeisestä junasta (ihan omaa hölmöyttäni). Mitään sen kamalampaa ei oikeastaan olekaan reissuillani minulle sattunut. Ja noistakin ikävyyksistä on selvitty vallan mainiosti.

IMG_1019

Sumussa kulkija.

Nyt pienet vastoinkäymiset ovat olleet kaataa minut raiteiltani. Avainkatastrofi sai minut lähes hysteeriseksi. Olin varma, että heti kun jäisin yksin, en varmasti saisi ovea auki ja joutuisin viettämään yöni kadulla. Avainkatastrofin jälkeen sattui pankkikorttikatastrofi. Sekin sai minut romahtamaan. Pankkiautomaatti imaisi korttini. Ihan tuosta vain. Röyhkeästi. Mitään varoittamatta. Mielikuvissani olin siis jo yön kadulla rahattomana, ilman pankkikorttia ja nälissäni. Todennäköisesti samassa hötäkässä kännykkänikin varastettaisiin enkä saisi ilmoitettua kenellekään onnettomuudestani.

Pankkikorttikatastrofi selvisi seuraavana päivänä, kun kävin pankissa. Korttini löytyi automaatin syövereistä ja sain sen takaisin. Mutta en kyllä todellakaan aio nostaa enää automaatista täällä rahaa. Espanjalaisiin automaatteihin ei ole luottaminen.

Todennäköisesti nurkan takana on odottamassa lisääkin katastrofeja. Yritän kuitenkin olla reipas. Mutta sen tiedän, että seuraavalle matkalle en aio lähteä yksin!

 

11 Comments

  • Inari
    2.11.2015 at 22:50

    En minä parikymppisenäkään halunnut reissata yksin. Muistan kun ystäväni kyllästyi Englantiin ja päätti palata Tukholmaan paljon aikaisemmin kuin olimme sopineet. Itkin katkerasti. Mutta antaa ajan kulua ja huomaat, että hyvin sinä siellä lämpimässä yksinkin viihdyt <3

    Reply
    • maailmanaarella
      2.11.2015 at 23:15

      Kiitos Inari! Ensi vkonloppuna odottaa aurinkoloma meren rannalla. Ehkä merituuli vie ahdistuksen pois😊.

      Reply
  • Niina Eloranta
    2.11.2015 at 22:58

    Ihana kirjoitus Heidi ❤ . Pärjääthän sinä siellä! 😍 Ja mulle saa niitä viestejä tosiaan laittaa hur mycket haluat👍😊. Kyllähän tämä kokemus jää takuulla sinulle mieleen! Kiikkustuolissa sitten muistelet, et olin nelikymppisenäkin rohkea!😎

    Reply
    • maailmanaarella
      2.11.2015 at 23:17

      Kiitos Niina! ❤️ Heh, rohkeudesta ei kyllä nyt taida olla tietoakaan mutta onneksi on tämä nykyajan tekniikka ja te ihanat ihmiset napin painalluksen päässä 😊.

      Reply
  • Olipas jännä lukea tätä, sillä itse puolestani taidan kuulua juurikin siihen parikymppisten kategoriaan, jotka lähtevät maailmalle mieluummin yksin, kuin kaverin kanssa jonka kanssa ei satavarmasti homma pelaa yhteen. Mutta en minäkään aina sinne pelottomana painele: jos (ja aika usein kun) suunnittelut on jääneet vähille, kieltämättä uuteen paikkaan saapuminen jännittää. Mutta kun jännityksen pyrkii mielessään kääntämään innostukseksi, on sooloreissailu ihan huippua. Viime aikoina jostain syystä on tullut lähdettyä yksin, viimeksi varmaan seminaarireissu Istanbuliin huhtikuussa, mutta silloinkin tiesi tutustuvansa uusiin ihmisiin paikan päällä. Perjantaina koittaakin San Fransisco ja LA 10 päiväksi ihan yksin ja oon pitkästä aikaa tosi innoissani. Saa vain vaellella pitkin katuja yksin jos niin tekee mieli, ihanaa! Heitettiin juuri viikonloppuna isolla porukalla reissu Oaxacaan täällä Meksikossa, ja aloin jo ikävöimään yksin kulkevan vapautta niin, että meinasin vain törkeästi lähteä porukasta muiden kahlatessa kauppoja yksi toisensa jälkeen. Vapauden takia yksin kulkeminen on toisinaan niin ihanaa 🙂 Mutta kaikki ei ole kaikkia varten ja jos toisen kanssa reissaaminen on miellyttävämpä, miksi pakottaa itseään sinne epämukavuusalueelle, ellei se tosiaan mitenkään maagisesti muutukaan mukavuusalueeksi.

    Reply
    • maailmanaarella
      2.11.2015 at 23:44

      Niin minäkin vielä kymmenen vuotta sitten nautin yksin reissaamisesta, ja tänne Madridiin lähtiessäni kuvittelin, että vieläkin nauttisin ja olin tosi innoissani, mutta tänään ainakin on fiilis, että en taida nauttiakaan. Mutta ehkäpä tähän vielä tottuu… San Francisco kuulostaa tosi upealta, mutta yksin… voi kauhistus :D. Mutta oikein ihanaa reissua sinulle! Minäkin toivottavasti pääsen sinne, ehkä jo ensi kesänä, mutta aion kyllä raahata siippani mukanani jakamaan kokemuksia – ja selvittämään apuna matkan varrella ilmaantuvia katastrofeja :).

      Reply
  • Tämä oli tosi hauska ja hyvä kirjoitus!
    Itse jotenkin odotan sitä aikaa kun saan matkustaa vielä enemmän yksin. Tosin en olekaan rakastunut. 😀 Minun matkoillani ovat aina seuranneet vähintäänkin lapset mukana, usein myös muuta perhettä tai ystäviä. Nyt lapset alkavat olla nuoria aikuisia, siinä iässä ettei aina välttämättä pääse tai huvita äidin matkassa roikkua ja olen valmistautunut ajatukseen, että tulevina vuosina joudun/saan matkustaa yksin enenevässä määrin. Katsotaan kuinka kät! 🙂

    Reply
    • maailmanaarella
      3.11.2015 at 11:44

      Kiitos Virpi! Vaikka minulla ei olekaan lapsia, voin ymmärtää, että lasten kanssa reissaaminen on varmaan taas omalla tavallaan niin vastuullista, että varmasti välillä nauttisikin vapaammasta, yksin reissaamisesta, jolloin ei ole vastuussa kuin itsestään. Toisaalta, onhan niistä lapsista paljon ihanaa seuraa <3. Toivottavasti tykästyt siihen itsenäiseen reissaamiseen.

      Reply
  • Annika Ruohonen
    3.11.2015 at 07:56

    Kylläpä tulvi paljon muistoja mieleen soloreissujen kommelluksista kun luki sinun tekstiä. Ja rupesi naurattamaan. Hyvät muistot niistä jää vaikka hetken onkin sellainen olo että apua. 🙂 Virpin ja Lauran tavoin tykkään mennä yksin minäkin, mutta toisaalta minäkään en ole rakastunut. Uskon Inarin tavoin että alkushokin jälkeen totut, eikä enää niin pelota. Pian olet sitten takaisin kotona oman kullan kainalossa. <3

    Reply
    • maailmanaarella
      3.11.2015 at 11:48

      Ihan totta Annika, onpahan sitten, mitä muistella, kun sattuu ja tapahtuu. Minäkin luulin edelleen nauttivani myös yksin reissaamisesta, mutta ei tää taidakaan olla mun juttu. Onneksi on myös ihania ystäviä, joiden kanssa reissata <3, jos mies ei lähde joka reissulle mukaan, kun näköjään seuran kipeä reissuillani olen – mutta kuitenkin sen verran erakko, etten jaksa olla tuolla solmimassa uusia tuttavuuksia… :D. Vaikka toi naapurin mummo vaikuttaa kyllä mukavalta. Pitäisköhän se kutsua päiväkaffelle :D.

      Reply

Leave a Reply