Kaipuu
Matka maailmalle on oiva oppitunti. Erityisesti se on oppitunti, jolla opitaan lisää omasta itsestä. Kun matkustaa pois tutuilta ja turvallisilta seuduilta, pois rakkaan maiseman, tutuksi tulleen kotiportin tai niiden kaikkein ärsyttävimpien arjen askareiden luota, huomaa helpommin, mikä on itselle tärkeää.
Arjen pakerruksessa kauneus voi hävitä harmaaseen massaan. Se mistä joskus innostui, mikä sai sydämen tykyttämään, muuttuu marraskuun pimeydessä helposti näkymättömäksi. Kun marraskuinen elämä on velvollisuudesta toiseen juoksemista – vieläpä pimeässä – ei siinä ehdi hurmaantumaan kuurankukista tai metsän tuoksusta. Sellaisena pimeänä marraskuun päivänä on helppo hukata kyky innostua – hurmaantumisesta puhumattakaan.
Näkökyky alkaa pikkuhiljaa palautua ja tarkentua, kun arki viskataan jonnekin toisaalle ja kun uuden maiseman aiheuttama alkuhurma alkaa hiipua. Sillloin, yhtäkkiä, kaikki alkaa piirtyä eteen paljon kirkkaampana. Sinä hetkenä tulee kaipaus. Sinä hetkenä haistaa sen tutun metsän tuoksun, vaikka se on tuhansien kilometrien päässä. Sinä hetkenä muistaa, miltä tuntuu avata kotiportti, ja muistaa, kuinka se narahtaa.
Pienet asiat muuttuvat taas merkityksellisiksi. Ne suuremmat, ne aiheuttavat kiihkeää kaipuuta. Kun palaan matkaltani kotiin, pakastimessani odottavat puolukat ja mustikat ovat ainakin tuplanneet arvonsa. Ja metsät ja järvet, ja polku, joka lähtee melkein kotioveltani, ovat muuttuneet jo mittaamattoman arvokkaiksi. Ainakin siihen asti, kunnes arkiset valvollisuudet taas kaappaavat huomioni.
Entäs se paratiisi?
Tällä matkalla olen saanut taas todeta, että minut on tehty asumaan pikkukaupungissa, siellä missä metsää ja järviä on enemmän kuin autoja ja kerrostaloja. Tuulen tuoksua enemmän kuin pakokaasuja. Hiljaisuutta enemmän kuin hälinää ja meteliä. Minun paratiisini löytyy luonnosta. Ja vaikka Madridin Retiro on hämmästyttävän kaunis, ei se minulle riitä. Madridin vuoristo on jo sinne päin, mutta missä on se veden välke, timantit aaltojen harjalla.
Kun törmää johonkin kauniiseen sattumalta, etsimättä, yllättäen, henki salpautuu. Minun henkeni salpautui tällä pienellä rannalla, Luoteis-Espanjassa, Atlantin rannalla. Ajoimme Finisterrasta etelään (tarkemmin Galician reittimme näet täältä) pitkin rantaviivaa. Olimme matkalla Combarroon, kummalliseen pikkukylään, kun näimme yhtäkkiä lankkupolun ja hohtavan valkeana taivasta vasten piirtyvän majakan.
Siellä on oltava jotain.
Ja siellä oli!
Lähes autio ranta. Muutama surffari. Ja hauva, josta sain heti ystävän.
Ja ne timantit! Niiden voima melkein sokaisi minut. Ja auringonpaiste poskipäissä.
Pieni salainen paratiisi, josta turisteille ei ollut kerrottu mitään.
Meren aalloista, tuulesta, auringosta ja hiljaisuudesta imin itseeni energiaa tulevia häliseviä päiviä varten.
Lariñon ranta sai olla hetken minun paratiisini.
44 Comments
Outi
19.11.2015 at 21:48Voi miten ihania kuvia <3 Ihan rentoutui jo katsomalla näitä.
Kivaa torstai-iltaa!
maailmanaarella
19.11.2015 at 22:31Kiitos paljon Outi ❤️.
Merja
21.11.2015 at 16:23Onpas ihanan näköinen paikka. En yhtään ihmettele, että ihastuit siihen. Kiitos myös kivasta blogista. Löysin tänne vasta tänään, mutta olen lueskellut nyt parin tunnin ajan Madridista sekä arjesta Espanjasta. Kiehtovaa! Käyn espanjan tunneilla ja kaikki siihen viittaava kiinnostaa. Madrid on myös bucket-listallani ja Altea postauksesi jälkeen, lisäsin sen myös listalle.
maailmanaarella
21.11.2015 at 18:41Kiitos Merja kommentistasi! Kiva että löysit blogini. Hienoa, että opiskelet espanjaa. Ehdottomasti sinun täytyy päästä siis Espanjaan testaamaan taitojasi! Espanja-juttuja on tulossa vielä paljon lisää ja vinkkejä Madridiin matkustaville – kunhan ehtisi kirjoittamaan ?.
Keski-ikäinen ja bloggaaja – miten tässä näin kävi? | Maailman äärellä matkablogi
21.11.2015 at 21:10[…] Näin nelikymppisenä sitä on jo oppinut hieman tuntemaan itseään. Ja jokainen reissu maailman ääriin (tai lähemmäksikin) opettaa aina paljon lisää. Niin kuin edellisessä postauksessani kirjoitin […]
Annika Ruohonen
21.11.2015 at 21:41On hetkiä kun henki salpautuu. Ja on hetkiä kun on sitä tuttua ja turvallista. Ihania kuvia ja ihanaa kerrontaa! Hopeaiset rantakuvat on mun suosikkeja!
maailmanaarella
21.11.2015 at 21:59Näin juuri. Ja välillä kaipaa yllättävän paljon sitä tuttua ja turvallista, vaikka silloin kun on sen tutun ja turvallisen keskellä, se saattaa tuntua niin tylsältä! Rantakuvat oli minunkin suosikkeja!
Huli
22.11.2015 at 22:13Komppaan sua täysin. Luonto on mullekin tavattoman tärkeä paikka. Onneksi suuri metsä löytyy heti takapihan jälkeen. Siellä on hyvä olla.
maailmanaarella
23.11.2015 at 00:13Luontoa todella täällä autojen ja kerrostalojen keskellä on ikävä. Varsinkaan kun täällä ei ole satanut kunnolla tänä syksynä ja ilma on täynnä päästöjä ja kurkun saa kipeäksi autojen seassa lenkkeillessä. Mutta osaapahan arvostaa Suomeen palattua puhdasta ilmaa ja niitä metsiä❤️.
Terhi / Muru Mou
23.11.2015 at 04:51Kaunis kirjoitus ja ihanan näköinen paikka. Merenranta on upea, mutta täytyy sanoa, että suomalainen järvimaisema saa minut silti huokailemaan ihastuksesta paljon enemmän 🙂
maailmanaarella
23.11.2015 at 10:41Kiitos Terhi ?. Meren ranta on mulle jotain eksoottista! Siksi se saa minut ihailemaan ja huokailemaan. Järven ranta taas tuttua, rakasta ja turvallista, sillä melkein aina olen järvimaisemassa asunut. Madridissa ei ole kumpaakaan – kumpaa tahansa mielelläni täälläkin ikkunasta katselisin.
Virpi /Täynnä tie on tarinoita
23.11.2015 at 17:55Niinhän se on, että kaukaa näkee paremmin lähelle. Matkoilla oppii arvostamaan ihmeellisiä asioita siellä kotipuolessa.
Ihana löytö tuo ranta. Koirakin oli jostain lähetetty sua tervehtimään sinne ja helpottamaan ikävää omaa karvaturria kohtaan. 🙂
maailmanaarella
23.11.2015 at 17:57Koiruli oli kyllä ihana! Minun yläpuolelallakin asuu pieni karvaturri, jota olen päässyt välillä paijaamaan?. Ja ranta oli tosiaan löytö!
Jenni / Globe Called Home
24.11.2015 at 19:01Näyttää ihanalta! …mutta mä olisin kyllä suunannut huomattavasti lähemmäs majakkaa sitä tutkimaan. 🙂 Selvisikö, olisiko sinne päässyt sisään tutustumaan?
maailmanaarella
24.11.2015 at 19:08Ei päässyt majakkaan sisään, harmi, mutta toisaalta itsellä oli vaan hinku meren ääreen, joten en osannut sitä sen enempää harmitella?.
Laura / My Passport Pages
25.11.2015 at 12:58Olipa kaunis kirjoitus! Tuo kauneuden häviäminen kiireisen pakerruksen alle on niin totta. Juuri eilen iltalenkillä pohdin sitä, kuinka uskomattoman kaunista ulkona oli kun lumi oli puissa ja maassa. Samalla totesin että jos kelit pysyisivät samana parikin viikkoa, en enää edes huomaisi ihastella ympärilleni kun näkymiin jo hieman turtuu.. Vähän samasta syystä ainakin itse sitä arkea ja harmautta tarvitsen ympärille, että sitten matkoilla osaa arvoistaa tuota eri paikkojen kauneutta.
maailmanaarella
25.11.2015 at 13:05Niinpä, arki ja harmaus tekee välillä hyvää! Sitten osaa arvostaa toisella tavalla loman tuomaa vapautta ja aikaa ihastella ympärillä olevaa kauneutta, oli se sitten kotipihalla tai tuhansien kilometrien päässä.
Annika | travelloverblogi
26.11.2015 at 12:12Voi minkä tunnelman olet vanginnut sanoihin ja kuviin.
Tuon nelijalkaisen kanssa minäkin olisin alkanut tehdä tuttavuutta. Viimeisen kuvan tassunjäljet ovat ihanat. Moni kuvaa omat jalkojensa painaumat, mutta nuo sinne tänne pörränneen otuksen jäljet näyttävät, millainen on ollut kaverin riemu, kun on siellä saanut vapaana kirmailla.
maailmanaarella
26.11.2015 at 12:14Kiitos Annika! Joo, tämä kaveri vei kyllä sydämeni! ❤️
Lotta Watia | Unagidon
26.11.2015 at 12:27Oh, onpa ihanan tunnelmallinen biitsi. Tällaisia paikkoja ja hetkiä on mukava muistella pimeän marraskuun keskellä. Onneksi on niitä lämpimiä muistoja ja myös tulevien reissujen suunnittelua, niin selviää harmaan arjen läpi. 🙂
maailmanaarella
26.11.2015 at 12:29Ihan totta! Madridissa paistaa kyllä vielä aurinko, mutta pian se paluu Suomeen minullakin koittaa. Onneksi on roppakaupalla ihania muistoja kotiin viemisiksi.
Miika ♥ Gia | matkakuume.net
26.11.2015 at 14:33Tämä oli kauniisti kirjoitettu. Sait hymyn huulilleni <3
maailmanaarella
26.11.2015 at 14:34Kiitos ❤️.
Erja/ Andalusian auringossa- ruokamatkablogi
26.11.2015 at 19:19Ihana tunnelma ja hukeat kuvat <3 Itse sitä pohtii samoja asioita, etenkin kun ei oikein näköjään osaa asettua mihinkään muutamaa päivää pidemmäksi. Sitten sitä huomaa turtuneensa eikä aina edes muista, missä sitä sillä hetkellä onkaan…
maailmanaarella
26.11.2015 at 19:58Kiitos Erja ?
Laura
26.11.2015 at 20:32Kauniisti kirjoitettu teksti ja upeat kuvat. Pitkällä reissulla aloin todella arvostaa niitä pieniä arkisia juttuja joita kotoa löytyy. Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle vai miten se meni 🙂
maailmanaarella
26.11.2015 at 20:43Näin juuri! Tavallisesti en ole saunaihminen mutta kun yhden päivän kuljin kylmässä ja sateisessa Segoviassa tuli saunaakin jo ikävä?.
Anne | Metallia Matkassa
27.11.2015 at 07:08“Kun marraskuinen elämä on velvollisuudesta toiseen juoksemista – vieläpä pimeässä – ei siinä ehdi hurmaantumaan kuurankukista tai metsän tuoksusta. Sellaisena pimeänä marraskuun päivänä on helppo hukata kyky inostua – hurmaantumisesta puhumattakaan”
Tuntuu, että nämä syksyt ja marraskuun sateet ja pimeydet imee kaiken ilon ja energian maailmasta ja sitä vain jotenkin selviää vuorokauden toisensa perään eteenpäin. Fyysesti, henkisesti sitä leijailee jossain ihan muualla! Ei tässä ole hirveästi reissuistakaan jaksanut inspiroitua, kun suurin osa energiasta menee hereillä pysymiseen.
Rupesin kyllä nyt vähän kaipaamaan sitä tunnetta, mikä tulee, kun lähtee pitkälle matkalle!
Mia / Elämää ja Matkoja
27.11.2015 at 14:58Kaunis kirjoitus, totta joka sana. Meren äärellä ihmisen on hyvä olla, ikäni rannikolla asuneena en voisi kuvitella elämää ilman meren tuoksua, kohinaa ja hetkiä sen äärellä.
maailmanaarella
27.11.2015 at 15:34Meri tai järvi, minulle käy molemmat, mutta kova kaipuu on aina veden äärelle. Usein matkakohteenikin valitsen niin, että siellä on jompikumpi.
Sanna I Siveltimellä
27.11.2015 at 16:43Erittäin toimivan näköinen paratiisi! Mulle vesi (ja meri) on se mun elementti 🙂
maailmanaarella
27.11.2015 at 17:00Samoin, vaikka ihan viime aikoina olen ihastunut myös vuoriin.
pschildt
27.11.2015 at 18:31Me päätimme Galiciaankin suuntautuneen matkamme viime syksynä Finisterreen, joka ei kyllä, Santiago de Compostelan reitin päätepisteenä, ollut autio! Mutta tietysti kokemisen arvoinen tuon merkittävyytensä takia, siis pyhiinvaeltajille.
maailmanaarella
27.11.2015 at 19:16Mekin käytiin Finisterressä ja ei siellä silloinkaan todellakaan autiota ollut. Taisi olla yksi Galician turistimagneeteista. Mutta kiva siellä oli silti käydä, vaikka en pyhiinvaellusmatkalla ollutkaan ?.
Kohteena maailma / Rami
27.11.2015 at 21:11Itselle tuollaiset rannat on täydellisiä, jos sieltä löytyy vielä golfkenttä 🙂 Upean näköistä maisemaa kaiken kaikkiaan.
maailmanaarella
27.11.2015 at 21:24Jonkin matkan päässä oli muuten golfkenttäkin, Tojan saarella. Ei kyllä käyty katsomassa mutta voisi kuvitella, että sielläkin kaunista merimaisemaa…
Meidän matkassa
28.11.2015 at 17:53Ihanasti kirjoitettu ja upeat kuvat!
maailmanaarella
28.11.2015 at 23:03Kiitos ?.
Karoliina ÅmanYıldız (@FromKaroliina)
29.11.2015 at 09:35Ihana tunnelma välittyi tästä kirjoituksesta! Juuri tuollaisia salaisia paratiiseja itsekin etsin matkoillani ja voi sitä tunnetta, kun sellaisen sitten oikeasti löytää <3 Silloin aina muistaa sen, miksi haluaa matkustaa ja nähdä uusia paikkoja.
maailmanaarella
29.11.2015 at 10:59Nämä on niitä loman huippuhetkiä.
lena / london and beyond
29.11.2015 at 12:03Sanoit, että sinut on tehty asumaan pikkukaupungeissa. Jokin tuossa kolahti minuunkin. Olen asunut maailmalla suurissa kaupungeissa, mutta viihdyn erittäin hyvin pienissä. Niissä, missä on helppo liikkua ja luonto on lähellä. Muutamme Düsseldorfin keskustasta pian vähän kauemmaksi, ja alueella on ihana pikkukaupunki-fiilis.Jos me tänne jäämme, niin haaveilen muuttavani johonkin pikkukylään tässä kaupungin lähellä, niitä löytyy Saksasta ja ne ovat aika ihania. <3
Jenna / Journey Diary -matkablogi
29.11.2015 at 12:38Tuo rantamaisemka näyttää niin houkuttelevalta ja seesteiseltä. Ihanasti kirjoitettu teksti, sait mutkin kaipailemaan omaan paratiisiini. 🙂
Katja/Jumalainen seikkailu
3.1.2017 at 18:45Mielettömiä kuvia! Meri on kyllä maailmassa kauneinta! Ja onpa nuo sinun ajatuksesikin oikein hyvin sanoiksi puettu…Olen ihan samaa mieltä 🙂
Maailman äärellä / Heidi
3.1.2017 at 18:47Kiitos Katja ihanasta kommentista ❤. Meri on kyllä kauneutta ❤.