Italialaisista ei voi sanoa, etteivät he puhu eivätkä pussaa. Italialaiset puhuvat, ja he puhuvat paljon, ja kun he puhuvat, sanat eivät riitä vaan avuksi tarvitaan myös kädet. Italialaisia voisi ainakin suomalaisesta näkökulmasta pitääkin nonverbaalisen viestinnän suurkuluttajina. Suomalaiset ovat taas mestareita viestimään mahdollisimman vähäeleisesti. Eräs espanjalainen ystäväni aika osuvasti vertasikin suomalaisia puhujia roboteiksi. Perussuomalaisten (eikä tämä ole nyt poliittinen kannanotto) kyky sietää hiljaisuutta on huipputasoa, jopa niin, että tervehdyksistä voidaan selvitä ilman sanoja, pienellä, lähes huomaamattomalla pään nyökkäyksellä. Eräs naapurini on vienyt tämän hiljaisuuden ihannoinnin niin pitkälle, että kerran ilmoitti minulle, ettei halua, että häntä tervehditään lainkaan (mikä oli tietenkin savolaistytöstä enemmän kuin hämmentävää).
Puhumisen lisäksi italialaiset ilmaisevat tunteitaan. Heillä on niin paljon rakkautta jaettavaksi, että he kirjoittavat, maalaavat ja kaivertavat rakkausviestejä ympäri kaupunkejaan.
Joskus viestit ovat pieniä suloisia rakkaudenosoituksia huomaamattomissa tai mitättömissä paikoissa. Kulkijaa voi ilahduttaa viesti, jonka hän näkee piilotettuna esimerkiksi roskiksen taakse.
Tai kaiverrettuna katukiveykseen.
Tai maalattuna vanhan talon sokkeliin.
Joskus taas ei riitä, että rakkauden tunnustuksen kirjallisesti kuiskaa, vaan se huudetaan isoin kirjaimin koko kylän nähtäväksi.
Aina seinäkirjoituksessa ei ole kyse rakkaudesta
vaan usein joku on halunnut jättää täginsä seinään.
Suomalaisen matkaajan silmään osuu erityisesti nämä Paskà-viestit. Kummissani lähetin viestiä italianopeystävälleni. Hän tiesi kertoa, että paskà on ainakin italialainen pääsiäisleipä, mutta en voi uskoa, että kukaan olisi pääsiäisleipään niin ihastunut, että haluaisi vannoa rakkautta sille kirjoittamalla viestin porttikongiin. Myöhemmin hän on saanut selville, että Paská on myös napolilainen kahvimerkki. Ehkäpä Paská on sitten myös erisnimi, ja joku on halunnut kaivertaa oman tai rakkaansa nimen seinään.
Aina seiniin maalatut viestit eivät ilahduta eivätkä huvita edes satunnaista kulkijaa. Kun pienissä italialaiskaupungeissa ja kylissä useimmat seinäpiirrokset ovat pieniä ja melko harmittomia, Napolissa kirjoitukset valtaavat koko kaupungin.
Napolissa mikään ei ole niin pyhä paikka, etteikö sinne voisi jättää omaa puumerkkiään. Napolissa töhryiltä eivät säästy edes kirkot ja palatsit. Napolin historiallisesta keskustasta eli Spaccanapolista on lähes mahdotonta löytää seinää, jota ei olisi töhritty. (Katso postaukseni Napolista. Tunnistat kuvat, jotka on otettu Spaccanapolista, seinätöhryhyjen perusteella!)
Napolin jäteongelmaa on hieman saatu viime vuosina ratkottua, eikä Napolissa enää (ainakaan alueilla, joissa minä liikuin) näkynyt valtavia jätevuoria. Vuonna 2013 Yle uutisoikin, että Napolin kaupunki on tehnyt sopimuksen itävaltalaisen EVN-konsernin kanssa jätteiden viennistä ja polttamisesta kahdessa Wienin länsipuolella sijaitsevassa voimalaitoksessa. Vaikka jäteongelmaa olisikin saatu jo kuriin, vandalismi kaduilla rehottaa. Kauhistuttaa katsoa, miten vanhat kauniit rakennukset on töhritty kauttaaltaan.
Onneksi Napoli taitaa kuitenkin olla poikkeus. Niissä idyllisissä Italian pikkukaupungeissa, joihin minä olen rakastunut, seinätöhrytkin ovat useimmiten hurmaavia.
2 Comments
Annika Ruohonen
26.6.2015 at 22:57Mitäköhän sitä itse kirjoittaisi jos saisi mahdollisuuden… 🙂 Ihana kollasi, ja tuttuja mietteitä!
maailmanaarella
28.6.2015 at 00:39Kiitos Annika. Minä olen jättänyt näitä rakkausviestejä omalle kullalle mutta en seiniin vaan lumihankeen tai rantahiekkaan ❤️.