Minä haluan viedä sinut vuorille

Minä haluan viedä sinut vuorille.

Tämä lause muutti koko elämäni. Vaikka en minä sitä silloin tietenkään vielä tiennyt.

Syksy 2015, Madrid.

Oli syksy 2015.
Olin tullut Madridiin opettamaan suomea espanjalaisille sekä tustustumaan espanjalaiseen ja madridilaiseen kulttuuriin. Tullut elämään vida madrileñaa!
Hurmaantumaan siitä!

Mutta kun ensimmäisten Espanja-viikkojeni ja uuden elämän hurma oli alkanut laantua, en osannutkaan enää tuntea riemua kaikesta siitä uudesta. Mieheni oli palannut kotiin Suomeen, ja minä olin jäänyt yksin espanjalaiseen arkeeni, pieneen yksiöön kaupungin laidalle.  Innon ja hurman sijaan tunsin vain yksinäisyyttä.
Minulla oli ikävä kotiin.

Mutta sitten tapasin Elenan.

Guodarraman vuoristo

Elena oli tummasilmäinen seikkailijasielu Galiciasta. Hän rakasti kieliä, kulttuureja, matkustamista, vuoria ja Suomea.  Hän jopa puhui suomea melkein kuin suomalaiset, vaikka käyttikin välillä vanhahtavia sanontoja, jotka kuulostivat 80-luvulta.

Elenasta tuli minun ystäväni. Hän kuljetti minua pitkin Madridin katuja, esitteli minulle Madridin ravintolahelmiä, erityisesti sen yhden galicialaisen, jossa tarjotaan Madridin parasta pulpo gallegoa, ja näytti minulle Segoviaa sinä kummallisena päivänä, jona kesä vaihtui yhtäkkiä talveksi ja satoi lunta niin, että pystyimme hetken kuvittelemaan olevamme Suomessa.

Sinä lumisena päivänä Segoviassa Elena sanoi:
-Minä haluan viedä sinut vuorille.

Torres del Paine

En ollut koskaan aiemmin ollut vuorilla. Ellei nyt lasketa gondolihissillä vuorille nousua.

Enkä minä tietenkään ollut varautunut Madridiin lähtiessä siihen, että päätyisin matkallani vuoriretkelle. Enhän edes ollut tiennyt, että Madridissa olisi vuoria.

Epäröinnistäni huolimatta en kuitenkaan halunnut sanoa Elenalle ei.

Sitä vastoin ostin itselleni vaelluskengät. Mitään niistä ymmärtämättä. Väri oli ihan kiva.

Elenan ohjeen mukaisesti sisäänajoin upouudet kenkäni Madridin kaduilla. Ulkona oli vielä kesän tuntu, melkein helle, ainakin näin suomalaisittain. Kuvitelin, että kaikki ihmiset tuijottivat kummissaan minua ja outoa katumuotiani – ja minua hävetti. Vaikka tuskin kukaan oikeasti edes huomasi.

Patagonia

Marraskuu 2015, Guadarraman vuoristo,  Madrid. 

Vuorelle kiipeäminen oli kamalaa. Olin varma, etten selviäisi hengissä.
Tai ei se pelkkää kamalaa ollut: aluksi oli ihan kivaa. Aurinko paistoi, oli selkeä polku, ei edes kamalan jyrkkä, sekä lumoavat maisemat ja muita sunnuntairetkeilijöitä.

Puolen päivän aikaan istuimme vuorilammen rantaan syömään eväitä. Vielä siinä vaiheessa kuvittelin, että olimme helpolla sunnuntairetkellä.
Miten väärässä olinkaan.

Siinä vaiheessa retkemme oli vasta alussa.

Torres del Paine

Evästauon jälkeisestä osuudesta muistan lähinnä epätoivon:
En minä tästä selviä. Eikö voitaisi kääntyä takaisin? Vieläkö on pitkä matka?
Ei ollut enää selkeää polkua. Oli vain jyrkkää kivikkoa ja minä epävarmoine askelineni.
Mihin uskallan astua, etteivät kivet allani lähde vierimään alas jyrkännettä? En hitto vie tästä selviä!
Puuskutin ja katsoin edelläni niin ketterän näköisesti kulkevaa Elenaa. En halunnut tuottaa hänelle pettymystä, mutta ylös huipulle tuntui olevan toivottoman pitkä matka.

Mutta muistan minä toisenkinlaisen hetken. Muistan kun yhtäkkiä näin sulavaliikkeiset vuorikauriit kipuamassa ylös jyrkännettä. Ympärillämme ei ollut ketään muita ihmisiä. Olimme vain me, ketterät vuorikauriit ja lumoavan kaunis vuorimaisema. Muistan sen yhtäkkisen onnen tunteen.

Kaikkein parhaiten siitä päivästä muistan kuitenkin hetken, kun pääsimme perille huipulle – kuuden tunnin kipuamisen (ja puuskuttamisen)  jälkeen.

Patagonia

Siinä hetkessä unohdin kaiken epätoivon, mitä olin matkan varrella kokenut. Olin saavuttanut jotain, mitä en olisi uskonut voivani saavuttaa.

En oikeasti tiedä, olisinko vastannut Elenalle myöntävästi, kun hän sanoi haluavansa viedät minut vuorille, jos olisin etukäteen tiennyt, millaisen kivikkoisen tien joutuisin huipulle kulkemaan.

Onneksi en tiennyt.

Kun istuimme Peñalaran huipulla ja hengitimme raikasta vuori-ilmaa, jo ympärillämme oleva luonnon kauneus sai minut mykäksi onnesta. Mutta kaikkein eniten onnea tuotti se, että olin sittenkin pystynyt. Epätoivon hetkistä huolimatta olin pystynyt. Olin rohjennut luottaa itseeni ja uuteen seikkailijasieluiseen ystävääni.

Siellä me olimme me kaikki vuoren valloittajat. Osa oli tullut huipulle helpompaa polkua pitkin, osa kivikkoisempaa reittiä. Mutta kaikki me olimme saavuttaneet jotain.

Se oli puhdasta onnea.

Patagonia

Chile_Patagonia

Noin vuoden päästä oli minun vuoroni sanoa: minä haluan viedä sinut vuorille.

Kesän loppu 2016, Savonlinna.

Se oli yksi niitä unettomia öitä, jolloin levottomat ajatukset valvottivat. Eksyin sinä yönä nettiin ja tarinaan maailmanmatkaajista, jotka maailmanympärimatkallaan olivat ihastuneet Chileen. Ahmin netistä lisää kuvia ja tietoa Chilestä ja Chilen vuorista.

Herättyäni tiesin mitä halusin: Halusin Patagoniaan.

Viesti miehelle:
Nyt tiedän, minne me mennään. Me mennään Chileen. Minä haluan viedä sinut vuorille!

Patagonia

Joulu 2016, Patagonia, Torres del Painen kansallispuisto, Chile.

Tällä kertaa en epäröinyt.

Oli toinen päivämme Torres del Painen kansallispuistossa. Ensimmäisenä päivänämme olimme patikoineet Patagonian kauneimman polun, kahden tunnin sunnuntaikävelijällekin sopivan lenkin Mirador Cuernosille eli ”Sarvien näköalapaikalle”.

Toisena päivänä oli todellisen koitoksen vuoro: oli aika lähteä valloittamaan vuoria.

Päivän tavoitteenamme oli patikoida Base de las Torresin reitti, jonka pituudeksi oli merkattu 20 kilometriä. Arvion mukaan tähän menisi kahdeksan tuntia. Matkasta yksi neljäsosa oli luokiteltu vaikeaksi, loput keskinkertaiseksi.

Mutta jo ensimmäisen kilometrin nousu auringon paahteessa sai minut epäilemään.
Ei minusta sittenkään taitaisi olla tähän.

En kuitenkaan halunnut luovuttaa. Olinhan matkustanut  yli 15 000 kilometriä viedäkseni mieheni vuorille.

Patikkareitin mustalla osuudella, kilometrin mittaisella jyrkällä ja kivikkoisella polulla koin taas sen saman epätoivon kuin Guadarraman vuoristossa, elämäni ensimmäisellä vuoripatikalla.

Jalkojen alla vierivät kivet, puuskainen tuuli ja väsymys koversivat uskoani.
En ikinä selviä perille.

Torres del Paine

Mutta minä selvisin.
Selvisin huipulle asti.

Ihan niin kuin Madridin vuoristossakin, tummasilmäisen Elenan kanssa. Ja aivan niin kuin silloin Peñalaran huipulla, myös täällä Patagonian tuulessa, tunsin sen saman yltäkylläisen onnen tunteen.
Onnen siitä, kun on uskaltanut. Ehkä ylittänytkin itsensä.

Mutta tällä kertaa ponnistelut eivät loppuneet vuoren huipulle, vaan oli selvittävä vielä takaisinkin, samaa kivikkoista polkua. Jaksettava vaeltaa vielä lähes neljä tuntia.

Eikä paluumatka päästänyt meitä juuri sen helpommalla: puuskainen tuuli yltyi myrskylukemiin.
Vuoren reunamaa kiertävällä polulla me kuuntelimme, kuinka tuulen puuska yhä uudestaan lähestyi meitä valtavalla voimalla. En ollut koskaan ennen kuullut sellaista tuulta.

Silloin minua pelotti.
Me kyykistyimme sylikkäin vuoren seinämää vasten. Odotimme sydän hakaten tuulen jatkavan matkaa, jättävän meidät rauhaan.

Patagonia

Kun vihdoin, melkein yhdeksän tunnin vaelluksen jälkeen, saavuimme autolle, tunsin suunnatonta helpotusta – ja riemua!  Vaikka en varmaan koskaan aiemmin ollut ollut niin väsynyt kuin silloin riuhtoessani auton ovea auki tuulen vastustellessa, se oli yksi lomani onnellisimmista hetkistä.

Olin uskaltanut, olin uskonut itseeni ja sisuuni. Epätoivon hetkistä huolimatta olin selvinnyt tästäkin. Ja se tuntui hyvältä. Se tuntui ihan hemmetin  hyvältä!

Helmikuu 2017, Madeira. 

Madeiralla minä en enää edes muistanut epäröidä-verbin olemassaoloa. Tunsin jo olevani yhtä rohkea kuin galicialainen ystäväni (hmmm, no ainakin melkein). Joten totta kai halusin  Madeiran haastavimmalle reitille, saaren ainoalle oikealle vuoripatikalla.
Se olikin lomani paras ja ikimuistoisin päivä.
Vaikka totta puhuen kyllä minua silloinkin välillä vähän hirvitti.

Niin, ja ne Madridista ostetut vaelluskengät, ne ovat muuten osoittautuneet loisto-ostokseksi. Eivät pelkästään kivan värisiksi.

Patagonia

Maaliskuu 2018, Savonlinna.

Elenan ja minun ensi kohtaamisesta on nyt kulunut kaksi ja puoli vuotta.

Minä haluan viedä sinut vuorille -lauseen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. Olen kivunnut useammallekin  tunturille, vuorelle ja kukkulalle, ja helppoutta ja mukavuutta kaipaavasta rantalomailijasta on tullut pieni seikkailija.

Ei minusta koskaan tule veikka gustafssonmaista suurten vuorten valloittajaa. En minä sellaisesta edes unelmoi. Mutta olen löytänyt oman tapani olla onnellinen –  ja rohkeutta uskoa unelmiini. Lauseesta ”Minä haluan viedä sinut vuorille” onkin tullut minulle uskaltamisen ja rohkeuden symboli.

Ensimmäisen vuoriseikkailuni jälkeen olen kohdannut myös muita unelmiaan toteuttavia maastokenkänaisia. Meitä kaikkia yhdistää suunnaton rakkaus luontoon.

Näistä kohtaamisista on syntynyt paljon hyvää.
On syntynyt  #skumppaakuksasta-aate, johon sinäkin voit halutessasi ottaa osaa (kurkkaa tänne).
Kiitos Saana.
On syntynyt maisemaonnellisten päiväpatikointiryhmä, jonne aika moni onkin jo löytänyt tiensä (kurkkaa tänne).
Kiitos Johanna.

Ehkä nämäkin olisivat jääneet syntymättä, jos sinä lumisena päivänä Segoviassa en olisi uskaltanut vastata Elenalle myöntävästi. Jos en olisi uskaltanut tarttua haasteeseen ja lähteä vuorille.

On uusien seikkailujen aika

Viikon päästä minun on taas aika pakata maastokengät ja lähteä luontoseikkailemaan.  Olen selvittänyt jo kohteeni korkeimman vuorenkin. Ei se kovin korkea ole, vain 2 426 metriä. Mutta sieltä pitäisi näkyä erityisen kauniit tähdet. Niitä minä lähden katsomaan.

Lago Gray

Joskus yksi kohtaaminen voi muuttaa paljon.
Joskus jopa koko elämän.

Gracias Elena.
Gracias por todo. 

◊◊◊◊

Blogiartikkelin kuvat Elenan kuvaa lukuun ottamatta ovat Patagoniasta.
Elenasta ottamani kuva on Guadarraman vuoristosta, elämäni ensimmäiseltä vuoripatikalta, päivästä joka muutti kaiken.

Jos haluat nähdä enemmän kuvia minun ja Elenan vuoripatikalta, voit kurkata tänne vanhaan juttuuni.

Jos haluat lukea lisää Patagoniasta ja siitä, miksi kannattaa matkustaa 15 000 kilometriä sinne päästäkseen, voit aloittaa lukemisen vaikka täältä.

Jos taas kiinnostuit Madeiran vuoripatikasta, kannattaa kurkata tänne.


Matka- ja tunnelmakuvia sekä pieniä matkatarinoitani pääset seuraamaan blogini lisäksi Facebookissani.
Käy kurkkaamassa myös Instagramiani, jonne tallentuvat ne kuvistani kauneimmat.
Blogiani pystyt nyt näppärästi seuraamaan Blogit.fi-sivuston kautta.
Maailman äärellä -matkablogini on myös Twitterissä.
Tervetuloa mukaan matkoilleni.

Copyright © 2018 Maailman äärellä – Heidi Lehtosaari. All rights reserved.

16 Comments

Add yours →

  1. Kyllä on jylhän kaunista. Tiedän tuon tunteen, kun voittaa omat pelkonsa ja epäröintinsä. Sen jälkeen on kyllä oikeasti voittajafiilis ❤

    Liked by 1 henkilö

    • Kiitos Outi <3. Patagonia on minun suuri rakkauteni. Sen kauneutta en unohda koskaan. Enkä näitä kokemuksia, välillä vähän pelottaviakin, ja sitä tunnetta, kun on epäilyistä ja peloista huolimatta uskaltanut ja sitten selviytynyt. Silloin todella on voittajafiilis – oli sitten miten väsynyt tahansa!

      Tykkää

  2. Annika | travelloverblogi 29.3.2018 — 20:07

    ❤️

    Liked by 1 henkilö

  3. Ihana tarina ❤ ja ihanat kuvat! Uusia seikailutarinoita odotellessa. 🙂

    Liked by 1 henkilö

  4. Upeasti kuvitettu, hienosti kerrottu kasvutarina!

    Vuorille – ja niille paritonnisille sveitsiläisille nyppylöillekin joita olen enimmäkseen harrastanut – kiipeämisessä on jotain niin konkreettista. Ei tarvitse miettiä oliko patikkapäivä onnistunut – se on sitä varmasti aina kun huippu on saavutettu. Tässä nykyisessä ykkösten ja nollien maailmassa, jossa moni muu asia tapahtuu hiiren heilautuksella, on hienoa saada tuntea laittavansa itsensä likoon. Silloin on jotenkin enemmän elossa.

    Kiitos linkkauksesta, kiitos kauniista sanoistasi. Olen sinulle paljosta velkaa ❤

    Ihanaa lomaa ja tähtien katselua, ja onnistunutta vuoristopatikointia! ❤ Kaksi ja puoli kilometriäkin voi olla varsin haasteellinen, riippuen valloitettavan maanmuodostuman profiilista – ja kuljettavasta reitistä!

    Liked by 1 henkilö

    • Kiitos Johanna ihanasta kommentistasi <3. Tämä lämmitti mieltä. Olet niin oikeassa: luonnossa omia rajoja testatessa tuntee todella olevansa elossa. Eikä sen seikkailun aina tarvitse olla mahdottoman isokaan, eikä kohteen kaukana. Jo pienet seikkailut lähimaastoon tuottavat onnea. Mutta kylläpä minä silti kovasti odotan seuraavaa vuoristoseikkailua… ja niitä tähtiä!
      Niin, ja Sinä et tosiaankaan ole minulle mistään velkaa, päinvastoin. Ihana että kohtasin sinut, ihana maastokenkäinen maisemaonnellinen <3.

      Liked by 1 henkilö

  5. Upeasti kirjoitettu ja kuvitettu kaunis tarina. Vuoret on aika mustasukkaista seuraa, koska kun kerran niille lähtee, niin siitä koukustapa ei sitten luikerrellakaan pois.

    Liked by 1 henkilö

  6. Tämä on aivan ihana postaus ❤

    Minun haaveeni on joskus vielä päästä vuorille, jalan. Näissä maisemissa inhoan korkean paikan kammoani, joka pitää minut poissa upeista näköaloista täällä Madeirallakin. Mutta uskon, että vuorilla voi olla jokaiselle jotakin, jokaisella omalla tavallaan.

    Mutta minä odotan omaa retkeäni. Ja tiedän, että se tulee vielä.

    Ihanaa reissua sinulle, mihin ikinä se sinut viekin ❤

    Milla

    Liked by 1 henkilö

    • Voi kiitos Milla <3.
      Ja ihanaa, että pääsit Madeiran upeisiin maisemiin ja sinne Arieirollekin! Odotan jo kovasti Madeira-juttujasi <3. Uskon, että korkean paikan kammo suututtaa. Mutta pienin askelin siedätyshoitoa. Minun miehellänikin on korkean paikan kammo, ja tällä Madeiran vuoristoreitillä tuli muutama haasteellinen kohta ja jopa jo aika alkumatkastasta mietittiiin, pitääkö palata takaisin. Ei onneksi tarvinnut ja hyvin siitä selvittiin.
      Kiitos myös matkatoivotuksista. Kovasti jo odotan uusia seikkailuja – ja maastokengät pakkaan mukaan ensimmäisenä, ettei vaan unohdu :D.

      Liked by 1 henkilö

  7. Niin ihanat kuvat! ❤

    Liked by 1 henkilö

  8. ❤ Vaikka olen itsekin lähtökuopissa seuraavalle seikkailulle, en kyllä malttaisi millään odottaa meidän elokuista patikkamatkaa. On tämä bloggaaminen vaan hieno harrastus, kun se auttaa löytämään sukulaissielujen luo. Patagoniaan on kyllä vielä päästävä.

    Liked by 1 henkilö

    • En minäkään malttaisi odottaa, vaikka olenkin nyt täällä <3. Ja olen päässyt taas vuorille. Patikoinut jalkani kipeiksi. Mutta totta kai kun vietän ainoaa välipäivää laiskotellen uima-altaalla, aurinko piilottelee pilvien takana ja minua paleltaa. Niin totta, bloggaamisen ansiosta on tapahtunut monta ihanaa. Muun muassa Sinä <3.
      Ja Patagonia, siihen ei voi olla rakastumatta.
      Ihanaa lomaa ja seikkailua sinulle Saana.

      Tykkää

Jättämällä kommentin piristät päivääni.

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: