Särkitunturi – tylsä ja ruuhkainen päiväpatikka vai syksyn kaunein retkikohde?

Olin jo pitkään haaveillut telttayöstä hiljaisessa tunturissa, kirkkaasta tähtitaivaasta ja aamun kirpeydestä kaukana kaikesta. Ja totta puhuakseni olin minä hieman salaa unelmoinut myös revontulten öisestä tanssista tunturin yllä. Taikauskoisena en kuitenkaan ollut uskaltanut ääneen toivettani lausua.

Niinpä vaikka retkipäivän aamu valkenikin harmaanhohtoisena, en suostunut päästämään irti unelmastani.

Tuskastuneena seurasin sääkarttoja ja saderintaman liikkeitä ajaessamme Kilpisjärveltä kohti suunniteltua retkikohdettamme – Särkitunturia.

– Nyt olisi hyvä keli ajella etelämmäksi, mieheni totesi sadepisaroiden rummuttaessa tuulilasia yhä kiihtyvämmällä tahdilla.

Tiesin mieheni olevan oikeassa, mutta en vieläkään ollut valmis luovuttamaan. Niinpä päädyimme pitämään sadetta Punaisenhiekan päivätupaan.

Punaisenhiekan päivätuvan lämmössä, kahvikupin äärellä ajatus telttayöstä kolean sateisessa tunturissa ei tuntunut enää yhtään niin hohdokkaalta. Viisainta olisi varmasti jatkaa matkaa kohti Rovaniemeä tai edes pystyttää teltta tänne, lähelle päivätuvan lämpöä, mietin masentuneena.

Mutta kello viiden aikaan pilviverho alkoi vihdoin repeillä.
Ehkä siis sittenkin…

Kohti Särkitunturia

Sateen lakattua päätimme lähteä kokeilemaan onneamme ja kello 17.35 saavuimmekin Särkitunturin parkkipaikalle.

– Ei voi olla totta!

Olin kuvitellut, että sunnuntai-iltana, sateisen päivän päätteeksi, saisimme Särkitunturin kokonaan itsellemme, mutta parkkipaikalla olikin kymmeniä autoja. Ajatus Särkitunturin jakamisesta kymmenien muiden retkeilijöiden kanssa ei kuulostanut enää yhtään niin romanttiselta, kuin ajatuksissani olin retkemme Särkitunturille kuvitellut. Totta kai olin tiennyt, että Särkitunturi on suosittu päiväretkikohde. Onhan tunturin laella kävelymatkaa parkkipaikalta vain reilut kolme kilometriä ja polkukin on tasattu ja sorastettu niin helppokulkuiseksi, että reittiä suosivat niin lapsiperheet kuin eläkeläisetkin. Silti kauhistun autojen määrää.

Tässä vaiheessa luovuttaminen ei kuitenkaan ollut enää vaihtoehto, joten heitimme rinkat selkäämme ja aloitimme nousun kohti Särkitunturia.

Taivaltaessamme loivahkoa nousua ehdin tarkkailla muita retkeilijöitä, joista suurin osa oli onnekseni kävelemässä jo tunturin laelta takaisin kohti parkkipaikkaa. Muutamat ylöspäin kulkevat olivat ulkoiluttamassa koiriaan, ja lopulta näin vain kaksi sakasalaismiestä, jotka vaikuttivat siltä, kuin olisivat samoissa aikeissa kuin mekin: jäämässä yöksi tunturiin.

Särkitunturi todellakin sopii oivallisesti leppoisaan päiväretkeilyyn senkin vuoksi, että matkalla kohti tunturin lakea, noin 1,6 kilometrin kohdalla, on ihastuttava taukopaikka: Särkivaaran laavu, jossa voi pysähtyä evästelemään kaikessa rauhassa, ja lampi, johon erityisesti lämpimänä kesäpäivänä voisi olla ihana pulahtaa virkistäytymään. Onpa täällä myös kuivakäymälät helpotusta tarjoamaan sellaista tarvitseville. Me emme kuitenkaan tänään tarvinneet taukopaikkaa vaan halusimme vain nousta huipulle mahdollisimman nopeasti.

Kodan jälkeen polku muuttuu hieman jyrkemmäksi, mutta on edelleen helppokulkuinen aina Särkitunturin lakialueelle saakka, missä sorastettu polku haarautuu useammiksi tunturialueella risteileviksi kivikkoisiksi kinttupoluiksi, joilla on katsottava hieman tarkemmin, mihin jalkansa asettaa.

Me kävelemme rinkkoinemme ylös huipulle parkkipaikalta noin kolmessa vartissa. Etsimme sopivan paikan teltallemme ja jäämme odottamaan, että päiväretkeilijät hyvästelisivät tunturin ja jättäisivät jälkeensä vain hiljaisuuden.

Pian tunturi hiljeneekin, ja paikalla ovat enää saksalaismiehet kameroineen ja me.

Ja mitä pitemmälle ilta etenee, sitä kauniimmaksi maisema muuttuu.

Auringon laskettua taivas alkaa pikkuhiljaa saada purppuran eri sävyjä ja tunturikivikossa sinnittelevien kuvauksellisten männynkäppyröiden rungot hohkavat vienosti auringon kultaa. Kun katselen hiljaisuuden ympäröimänä tätä eteeni maalautuvaa näkymää, en ihmettele yhtään, että se on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista. Maisema kohti Pallastunturin pehmeänä piirtyviä huippuja ja illan sinessä hohtavia järviä on varmasti lumonnut tuhansia, ja taas tuhansia kävijöitä ennen minua.

Haluan ikuistaa meidät tähän romantiikkaa huokuvaan kansallismaisemaan.

Kuvaustuokion jälkeen mies alkaa puuhastella meille leiriä ja sillä aikaa minä kirmailen pitkin tunturia kameroineni ja huokailen. Ihastun tuulen tuivertamiin mäntyvanhuksiin, taivaan sineä heijastaviin tunturilampiin ja tunturimaiseen avaruuteen, joka viestii minulle vapaudesta.

Kaikkein kauneimmillaan Särkitunturi on kuitenkin vasta siten, kun tähdet syttyvät taivaalle.

Ensin katseeni vangitsee taivaalta Otavan, ja yhtäkkiä koko taivaankansi on tähtiä täynnä.

Linnunrata, joka kaartaa taivaankannen halki, on ehkä kaunein koskaan näkemistäni, mutta jotain vieläkin parempaa on vielä tulossa.

Salainen unelmani revontulten tanssista hiljaisen tunturin yllä toteutuu. En melkein voi uskoa todeksi tätä onneani.

Yön nukun huonosti. Olen levoton kaikesta näkemästäni ja kokemastani. Katson kelloa vielä kolmelta, ja laitan taas kerran äänikirjaan puoli tuntia lisäaikaa ja kierrän toppatakkini palelevien lanteideni ympärille. Neljältä manaan, etten ole muistanut ottaa mukaani korvatulppia. Tuuli paukuttaa teltan liepeitä ja kylmä sinnittelee makuupussissa.

Sitten vihdoin nukahdan.

Aamu Särkitunturilla

Muutaman tunnin yöunien jälkeen herään tunturin hiljaiseen aamuun. Saksalaiset ovat lähteneet tunturista – luultavasti heti kauneimman revontulinäytöksen jälkeen.

Seuraan aamun nopeaa valkenemista ja hengitän sisääni tätä kauneutta. Särkitunturin aamu ei kalpene lainkaan illalle. Ja tätä aamun kauneutta me saamme ihailla täysin omassa rauhassa.

Nämä on niitä hetkiä, joita haluaisin aina pitkittää. Edessä on kuitenkin vielä pitkä matka kotiin, joten hieman haikeana on ryhdyttävä purkamaan leiriä.

Sitten on aika hyvästellä Särkitunturi.

Aamun ensimmäiset retkeilijät tulevat meitä vastaan, kun olemme jo laskeutumassa tunturin laelta. Ja miten hauska sattuma onkaan, että vastaan tulee savonlinnalainen valokuvaaja Katriina (@katruphotography), jonka kanssa olemme seuranneet toisiamme Instassa jo vuosia.

Tällä kertaa meillä ei ole niin kiire, etteikö meillä olisi aikaa pysähtyä laavulle. Niinpä mies laittaa meille tulet, keittää kahvit ja puurot, ja minä saan muistoksi vielä savuntuoksuiset hiukset tältä täydelliseltä syysretkeltä.

Vaikka Särkitunturi voi ruska-aikaan olla jopa ahdistavan ruuhkainen päiväretkikohde hiljaisuutta kaipaavalle retkeilijälle, on Särkitunturin kauneus jotain mykistävää ja ehdottomasti kokemisen arvoista. Kaikkein kauneimmillaan Särkitunturi lienee kuitenkin auringonlaskun ja -nousun aikaan – ja tietysti yöllä miljoonien tähtien loistaessa ja revontulten tanssiessa taivaalla.

Minulle Särkitunturi oli syksyn kaunein retkikohde – elämys, jonka muistoa vaalin vielä pitkään!

♡♡♡

Särkitunturista voit lukea lisää vaikka täältä:
Retkipaikka: Herkkä ja voimakastunnelmainen Särkitunturi on lapsiperheen ehdoton retkikohde kesät talvet
Discover Muonio: Särkitunturi

Jos sinulla ei ole syksyllä mahdollista lähteä Lappiin asti ihastumaan ruskan koristamaan maisemaan, niin entäs jos lähtisit Bomballe tai Kuusamoon? Lue täältä vinkit:
Kuusamon kuvauksellisimmat retkikohteet – TOP7
Luontomatkaajan Bomba – 11 vinkkiä täydelliseen luontolomaan

---

Matka- ja tunnelmakuvia sekä pieniä matkatarinoitani pääset seuraamaan blogini lisäksi Facebookissani.
Käy kurkkaamassa myös Instagramiani, jonne tallentuvat ne kuvistani kauneimmat.
Blogiani pystyt nyt näppärästi seuraamaan Blogit.fi-sivuston kautta.
Follow my blog with Bloglovin

Tervetuloa mukaan matkoilleni♡.

Copyright © 2023 Maailman äärellä – Heidi Lehtosaari. All rights reserved.